Toisinajattelijoiden keskellä
Kun tekee elokuvan ja kirjan jälkeen saman aiheen tiimoilta vielä näyttelyn, saa väistämättä vastata lisäkysymyksiin.
Minulla ei ole vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin ”miksi?”. Kun tarjosin näyttelyä Helsingin kaupungin Virka-gallerialle, olin viimeistelemässä Ompelijatar-elokuvaani. Kirja oli siinä vaiheessa vasta kehitteillä.
Perusajatukseni oli kuitenkin selvä. Näyttely ei olisi Ompelijatar-näyttely, vaan yhteisön tarina. Martta Koskisen elämää tutkiessani perehdyin samalla kymmeniin muihin lähes vastaavanlaisiin elämiin, mutta niin elokuvan kuin kirjankin kohdalla on aina sidottu tiettyihin dramaturgian lakeihin. Näyttelyssä tila ja materiaali antavat ihmeellisen vapauden.
Kun kävijä saapuu Toisinajattelijat -näyttelyyn, Helsingin tutut paikat muuttuvat uudenlaisiksi, niitä katsoo uudesta näkökulmasta, ne voivat olla pelottavia, ahdistavia, paranoidi ilmapiiri valtaa. Mutta samalla siellä on kuvia, jotka kertovat nuoruudesta. Niiden kuvien kautta avautuu ainakin itselleni visio, että vaikka tuhansilla ihmisillä kyse oli työstä ja taistelusta, niin yhteisöllisyyden avulla elämä kuitenkin saattoi näyttäytyä välillä juuri sellaiselta kuin me haluamme omankin nuoruuden ajan muistaa: täynnä toiveita ja unelmia.
Virka-galleria (kuva: Patrik Rastenberger)
Kirjailija Anna Kortelainen piti avajaisissa sykähdyttävän puheen:
Arvoisa avajaisväki, parahimmat näyttelyntekijät, etenkin Ville!
Oletteko huomanneet, että kun perehdymme menneiden vuosikymmenten ja vuosisatojen radikaaleihin ihmisiin, ajattelemme monasti, että heissä on ajatonta tuttuutta. He jotka ovat ajaneet ihmisoikeuksia tai kansanvaltaa tai ilmaisuvapautta, tuntuvat sellaisilta ihmisiltä, joiden kanssa löytyisi paljon juteltavaa ja kysyttävää. Sen sijaan menneisyydessä mellastaneista konservatiiveista on tullut historian klovneja: miten kukaan onkaan voinut moisella traagis-koomisella tavalla vastustaa edistystä ja ihmisen asiaa?
Mutta omana aikanaan toisinajattelijat harvoin saavat kiitosta, ainakaan julkista kiitosta. Erityisen vaikeaa on toisinajattelevilla naisilla, jotka kulttuurimme leimaa kerettiläisiksi jo siksi, että he uhmaavat perinteistä käsitystä siitä, mitä nainen on. Nainen joutuu usein kamppailemaan miellyttämisen ja sopeutumisen pakon ja oman ajattelunsa välillä, edelleen. Kenelläkään ei ole patenttiratkaisua siihen, miten tulisi elää tämä yksi ainoa elämä, joka meillä on. Äänetön sopeutuja saattaa päästä helpommalla tai sitten hänet tukahdutetaan henkisesti ja fyysisesti. Onko parempi elää statistina omassa elämässään kuin aikaansa tarttuvana kansalaisena? Omilla aivoillaan ajatteleva, ääneen puhuva ja aktiivisesti toimiva nainen saattaa tulla häväistyksi, mutta hän saattaa myös kokea loisteliaita hetkiä jolloin hän tietää olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Mutta miltä tuntuu, kun aavistaa syntyneensä liian aikaisin, ettei pääse koskaan näkemään työnsä hedelmiä ja ihanteidensa toteutumista? Silloin toivo on varmaankin siinä, että vielä jonakin päivänä joku saa inspiraatiota, turvaa ja lohtua tuosta aikanaan tehdystä työstä. Kuten Martta Koskinen kirjoitti teloitustaan edeltävänä päivänä syksyllä 1943: ”Me ihmiset olemme hiekanjyväsiä elämän maantiellä ja itse elämä vierii ylitsemme eteenpäin ja mitään ei tapahdu ilman tarkoitusta ja turhan tähden.”
Virka-galleria (kuva: Patrik Rastenberger)
Itsenäisen Suomen merkkihenkilöiden kaanon on yksipuolinen ja laahaa vuosikymmeniä jäljessä siitä, mitä me tiedämme. Tunnemme kaikki ihmistyypin joka nyrpistää nenäänsä työväenliikkeelle mutta pitää omia palkansaajan oikeuksiaan ja omaa palkallista kesälomaansa itsestäänselvyytenä. Tiedämme kaikki naistyypin, joka nyrpistää nenäänsä feminismille, mutta pitää omaa äänioikeuttaan ja oikeutta omaan palkkaan ja omaisuuteen itsestäänselvyytenä. Heidän asenteensa perustuu tietämättömyydelle sekä vähäiselle tai kapealle elämänkokemukselle. Tietämättömyys ja kokemattomuus, nämähän ovat onneksi hoidettavissa olevia vaivoja, eikö totta?
Tiedämme 1900-luvun historiasta, että mielipiteenvapaus, vapaus toimia poliittisesti, sananvapaus elävät tai kuolevat asteikolla, jossa liukuminen kohti sortoa ja poliisivaltiota voi tapahtua pikkuhiljaa, aste asteelta. Tämä koskee myös 2000-lukua: Turkki, Unkari, Venäjä. Miten me kukin toimisimme juuri tänään noiden maiden oloissa? Mitä meissä tapahtuu kun avaamme aamun sanomalehden ja vastaamme aikamme heittämään haasteeseen?
Entä miten me olisimme toimineet kotikaupungissamme vuonna 1918 ‒ tai 20- ja 30-luvuilla? Miten meidän iso- ja isoisovanhempamme mahtoivat suhtautua oman aikansa heittämään haasteeseen, tiedämmekö oikeasti? Vai oletammeko heidän olleen vain liikkumattomia hahmoja jotka eivät ajatelleet mitään avatessaan sanomalehteä tai käyneet keskustelua sen äärellä? Meillä monella on taustassamme edesmenneitä omaisia, jotka nyt täällä avajaisissa katselisivat hartaina ja liikutettuina tätä näyttelyä: onko mahdollista että julkisessa tilassa on mahdollista kertoa näistä sisarista ja veljistä? Emme siis tehneet turhaa työtä, he sanoisivat hiljaa tai kuuluvalla äänellä. Minun mukanani täällä avajaisissa ovat kauan sitten edesmenneet kommunisti- ja pasifistisukulaiseni, isoisäni joka kirjoitti jatkonovelleja 30-luvun Tulenkantajat-lehteen, aseettomasti palvellut isosetäni sekä isoäitini sukulainen Arndt Pekurinen. Heillä kaikilla on paras puku päällään, käsipuolessaan vaimo tai kansalaisliitossa asuva avokumppaninsa ja lapset kieppumassa vanhempiensa jaloissa. Sydämellinen kiitos heidänkin puolestaan. Toisinajattelijat-näyttely on avattu.
Näyttely avoinna Helsingin kaupungintalon Virka-galleriassa (Sofiankatu 1 tai Pohjoisesplanadi 11-13) 12.2.2017 asti – arkisin 9-19, la-su 10-16.