ITSENÄISYYSPÄIVÄ RAUHANASEMALLA

puheenvuoro Sadankomitean rauhanpalkinnon jakotilaisuuden yhteydessä 6.12.2021

On ilahduttavaa kuulla tulleensa palkituksi tällaisella pitkien perinteiden kunnianosoituksella. Samalla olen kuitenkin hyvin nöyränä sen edessä: rauhanpalkinto on jo nimenä jotain valtavan tärkeää ja velvoittavaa.

Siinä mielessä tämä palkinto kuuluisi erityisen hyvin itse Arndt Pekuriselle. Minä toimin vain viestinviejänä.

Pekurinen ei ollut omana aikanaan poikkeuksellinen ihminen siinä, että hän kannatti rauhanaatetta, vastusti väkivaltaa kaikissa oloissa eikä halunnut tappaa muita ihmisiä. Hänen kaltaisiaan humaanisti ajattelevia oli paljon. Poikkeuksellinen hän oli siksi, ettei hän alistunut, vaikka joutui yhteiskunnan valtaapitävien silmätikuksi ja vaikka niin armeija, valtiovalta kuin oikeuslaitoskin halusivat vaientaa hänet. Ne kokivat hänen toimintansa vaaralliseksi ja pelkäsivät että rauhanaate leviäisi laajemminkin työväestön keskuuteen.

Silloin 1920-30 -luvuilla sodasta, armeijasta, asevelvollisuudesta ja maanpuolustuksesta ei saanut juuri sanoa poikkipuolista sanaa ilman että joutui vaikeuksiin. Vähintäänkin valtalehdistö alkoi mustamaalata tällaisia rauhanlähettiläitä, Pekurista tietysti erityisen voimakkaasti vuosikausien ajan.

Vapauduttuaan ensi kerran vankilasta vuonna 1932, hän sanoi toimittajalle: ”Ihmiskunta seisoo tienhaarassa: sota vai rauha? Sota on ihmiskunnan rikos, ja rikokseen ei työväki missään maassa osallistu. Nyt jo on olemassa voimakas rauhantahto, sodankieltäjiä on enemmän kuin tähän asti.”

Näin varmasti olikin monessa muussa Euroopan maassa, erityisesti Saksassa ja Iso-Britanniassa, mutta Suomessa rauhanliike oli yhä vain marginaalinen. Pekurinen joutui pettymään, mutta ei luovuttanut vaikka seuraavana vuonna Euroopan historia lähti uusille kierroksille.

Pekurinen toimi johdonmukaisesti ja päättäväisesti saavuttaakseen siviilipalveluslain uudistamisen. Passiivinen vastarinta ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus olivat hänen aseitaan, jotka hän oli omaksunut Gandhilta ja Tolstoilta. Hän oli lukenut paljon heidän kirjoituksiaan ja halusi heidän tavoin korostaa ihmisen vapautta. Myös Raamatun Vuorisaarna oli hänen ajattelunsa keskeinen vaikuttaja.

Nykypäivän näkökulmasta katsottuna on absurdia, miten kuuroille korville Pekurisen ja muun rauhanliikkeen perustelut sodanvastustamiselle kaikuivat Suomessa. Pekurinen halusi puhua rauhan, ystävyyden ja hyvyyden puolesta kuin paraskin kristitty, mutta koska hän ei ollut kirkon edustaja, vaan tavallinen työmies, sitä ei voitu hyväksyä. Suomessa ei mies kieltäydy aseista eikä puhu rauhasta. Kun Pekurista alettiin järjestelmällisesti halveksua maan konservatiivilehdistössä, usein kyseenalaistettiin nimenomaan hänen maskuliinisuutensa. Häntä pidettiin miehisyyden irvikuvana.

Pekurisen tarina on mennyttä aikaa, mutta silti universaali ja ajaton, valitettavasti. Eri puolilla maailmaa sodanvastustajat ja aseistakieltäytyjät joutuvat vastakkain virkavallan kanssa. Asevelvollisuuskysymyksessä Suomi on monessa mielessä jäänyt useista länsimaista täysin pysähtyneisyyden tilaan. Suomi on nyt elänyt historiansa kenties pisintä rauhanaikaa, mutta näihin päiviin asti julkinen keskustelu asevelvollisuudesta ja siviilipalveluksesta miehisyyden osana on ollut asenteellista, keskustelu aseteollisuudesta ja -varustelusta, asekaupoista ja puolustusvoimien määrärahoista, ylipäätään militarismista, puolustusvoimien toiminnasta ja sotilasjohdon auktoriteetista on ollut kapea-alaista.

Moni asia on muuttunut parempaan suuntaan, myös mielipiteitä saa esittää vapaammin kuin Pekurisen aikoina, mutta läpinäkyvää keskustelusta ei ole vielä tullut. Sotilaalliset arvot ja toimenpiteet ovat edelleen arvostelun yläpuolella ja aseistakieltäytyjät leimataan helposti epäisänmaallisiksi.

Yritän uskoa, että edistyksellisemmät ajat ovat vielä edessä, vaikka juuri nyt maailman sotilasmenot ovat suuremmat kuin koskaan aiemmin ja siinä ohessa Suomen bruttokansantuotteeseen suhteutettuna Euroopan Unionin suurimmat. Suomen viimeisimmät massiiviset kymmenien miljardien asekauppalaskut ovat niin suuria, että niitä on mahdoton käsittää, mutta lehtiotsikoihin mahtuvat lähinnä ylistykset siitä, kuinka Suomi sai tingittyä alehinnat.

Maailmanrauhan saavuttaminen oli rauhanliikkeiden utopistinen tavoite 1920-30 -luvuilla ja yhtä kaukana se lienee edelleen. Ennen talvisotaa Suomen puolustusmenot oli yli puolet valtion kokonaismenoista. Se oli valmistautumista sotaan. Nykyään asevarustelua perustellaan edelleen aina uskottavan puolustuksen säilyttämisellä, mutta tätä ‘uskottavuutta’ ei käsitellä julkisesti eikä varsinkaan perin pohjin. ’Uskottavuudeksi’ kelpaa myös se, että sotilaalliset toimenpiteet ja suunnitelmat ovat salaisia – kaikille muille kansalaisille paitsi sotilasjohdolle ja ylimmälle valtiojohdolle. Niinpä argumenttien haastaminen on käytännössä mahdotonta.

Väkivallaton kansalaisaktivismi on nyt yhä tärkeämpää, kun halutaan ottaa kantaa globaaleihin ongelmiin, joihin valtiot kykenevät reagoimaan hitaasti. Valitettavasti eri puolilla maailmaa tällaista mielipiteen ilmaisua vastaan hyökätään myös asein. Pekurisen ajan kaltainen vastakkainasettelu on viime vuosina nostanut huolestuttavasti päätään.

Vuonna 1932 Pekurinen sanoi haastattelijalle tulevaisuuden suunnitelmistaan: ”Tulen puolustamaan jokaista rauhanasian puolesta toimivaa henkilöä, mutta rauhanasianajaja ei saa sortaa toisen henkistä riippumattomuutta eikä loukata hänen koskemattomuuttaan.”

Jos Pekurinen näkisi nykypäivään, hän todennäköisesti sanoisi edelleen, että jokaisen sodanvastustajan toiminta rauhan hyväksi on tärkeätä ja kansalaistottelemattomuus sen puolesta kannatettavaa.

Rauhanaatteen kannattajat voivat yhä vankkumatta pitää ohjenuoranaan Kansainvälisten Antimilitaristien tunnusta 1920-luvun lopulta, koska kaikki muu on periksiantamista:

Ei ainoatakaan miestä,

Ei ainoatakaan penniä,

Ei minkäänlaista työtä

Militarismin hyväksi!

Arndtin haudalla

puhe Malmin hautausmaalla 5.11.2021 Arndt Pekurisen kuoleman muistopäivänä. 

5.11.2021 kokoontui Malmin hautausmaalle korttelin 69 linjaan 11 ryhmä ihmisiä, rauhanjärjestöjen jäseniä, muistamaan Arndt Pekurista. Minut oli pyydetty lausumaan muutama sana.

Kesällä 2021 ensi-iltansa saaneen elokuvani ”Ikuiseen rauhaan” johdosta olen vuosien ajan selvittänyt tai ainakin yrittänyt selvittää, kuka Arndt Pekurinen oikeastaan oli ja minkälainen ihminen hän oli. Pitkä ja laaja tutkimustyö toi esiin paljon tietoa, mutta siitä huolimatta en uskalla sanoa tuntevani Arndt Pekurista. Tiedän lähinnä vain fragmentteja.

Sisarukset ovat kertoneet Arndtin olleen lapsena ja nuorena vilkas, jopa liiankin, vitsailija, kujeilija, kepposten tekijä. Rauhanliikkeen aktivistin, Aarne Selinheimon kirjeessä, jonka hän lähetti Pekuriselle putkaan marraskuussa 1929, on tervehdys: ”hurtti huumori ja repäisevä meininki”.

Tämä istuu mielestäni hyvin kuvaamaan niitä luonteenpiirteitä, joita Pekurisesta on suvun ja ystävien välityksellä välittynyt. Iskulause on kuitenkin selkeästi Aarne Selinheimon tuotantoa ja näkyy Antimilitaristisen Liiton kokouspöytäkirjassa jo vuonna 1925, jossa päätettiin ylläpitää liitossa aina hurttihuumoria ja repäisevää meininkiä. Arndt ei vielä tuolloin ollut muuttanut Helsinkiin.

Selinheimo halusi kirjeellään rohkaista putkaan vietyä Pekurista, mutta totesi samaan hengenvetoon ”auta armias tätä järjen puutetta maailmassa”.

Siitä todellakin oli kyse, ja kolmen päivän kuluttua Pekurisen järkeä alettiin testata todenteolla. Hänet passitettiin Lapinlahden keskuslaitokseen eli mielisairaalaan, jossa lääkärit totesivat hänet rauhalliseksi, tyyneksi, tasaiseksi, sävyisäksi ja tolkulliseksi. Kaikki siis hyvin. Mutta kun tutkittavana olleella miehellä oli päähänpinttymä, niin asia ei voinut jäädä siihen.

Kahden viikon ajan Pekurisesta yritettiin saada selville , mikä on ongelma. Häntä pyydettiin kertomaan kaikki, ei vain itsestään, vaan myös vanhemmistaan ja sisaruksistaan ja sukulaisistaan, heidän toimistaan, terveydentilastaan ja mahdollisista sairauksista.

Sitten alkoivat älykkyystestit – vai pitäisikö sanoa palikkatestit, joilla voitaisiin todistaa miehen mielenvikaisuus. Lueteltiin sanoja, jotka piti muistaa minuutin kuluttua: ”lieska – ulkona – koti – nähdä – pallo – joskus – remmi – talo – kantaa”.

Toistettiin numerosarjoja, joita piti muistaa mahdollisimman pitkälle. Annettiin luku- ja kirjoitustehtäviä: ”sisäluku hidasta, käsiala työmiehen käsiala”.

Kysyttiin yleistietoutta: vuodenkierto, kuukaudet, ajankulku, ilmansuunnat, maantieteelliset tiedot, Euroopan valtiot ja niiden pääkaupungit, Euroopan valtioiden päämiehet.

Uskonnosta tuli keskustelua enemmänkin. Pekurisen mielestä oli ristiriita, kun Raamatussa sanottiin Kristuksen vapauttaneen maailman kaikesta pahasta, mutta ihmiset eivät kuitenkaan ole hyviä.

Potilaskertomuksesta selviää, että Pekuriselta kysyttiin kaiken maailman asioista taivaan ja maan väliltä: maidon ja tupakka-askin hinnoista lakien merkitykseen yhteiskunnalle.

Potilaskertomus on niin pitkä, että tulee väkisin mieleen, toimivatko nämä kokeet ja keskustelut enemmänkin terapiana itse lääkäreille, kun saivat kommunikoida miehen kanssa, joka ymmärsi myös jotain.

Tässä vaiheessa, vankeustuomion saaneena, Pekuriselle rakennettiin jo sankarin ja marttyyrin viittaa. Rauhanliiton johtaja Felix Iversen kirjoitti:

”Pekurista odottaa jatkuva taistelu, uusi oikeudenkäynti, uudet kärsimykset, uudet häväistykset, mutta myös uudet tilaisuudet näyttää rauhanmiehen sankarius ja uskollisuus sekä marttyyriudellaan olla mukana viemässä rauhanaatetta voittoon. Ja hänen taistelussaan seuraavat häntä ajatuksissaan ja toivomuksissaan laajat joukot kautta maailman joille hän on lähettänyt tervehdyksen: Olen iloinen kun saan kärsiä maailman jaloimman aatteen puolesta.”

Vaikea tietysti uskoa, että hän olisi oikeasti ollut iloinen tästä. Parin vuoden vankeusaika jätti jälkensä, mutta nyt hän oli yhä valmiimpi, rohkeampi ja röyhkeämpi argumentoimaan asiansa puolesta.

Hän piti ensimmäisen puheensa vapautumisensa jälkeen Helsingin työväentalolla vuonna 1932. Toimittaja poistui kokouksesta kaunein toivein ja uskoin.

”Ei koskaan sotaa, soi sielussani. Mutta saavuttuani kadulle saan päivän sanomalehdet käteeni: Maailmanrauha on uhattu. Kiina julistanut sodan Japania vastaan. Herään todellisuuteen. Kuinka kaukana olemmekaan maailmanrauhasta. Pekurinen ja Tapanainen ovat nähtävästi vasta airueita jotka ennustavat ajasta jota tuskin monetkaan meistä näkevät.

Mutta nuoret ovat ennenkin eläneet etukäteen elämää, joka toteutuu vasta uusien aikojen tultua. Sellaisia, kokonaan hyvälle asialleen antautuvia nuoria, tämä aika kipeästi tarvitsee. Kunpa heitä kasvaisi.”

Pekurinen antoi seuraavana päivänä haastattelun Suomen Sosialidemokraatin toimittajalle. Toimittaja kysyi lopuksi:

”Mitkä ovat lähimmät suunnitelmat rauhanasian hyväksi?

Tulen puolustamaan jokaista rauhanasian puolesta toimivaa henkilöä, mutta rauhanasianajaja ei saa sortaa toisen henkistä riippumattomuutta, eikä loukata hänen koskemattomuuttaan.”

Vuonna 1933 syntynyt Säde-tytär muisteli isäänsä aina lämmöllä ja allekirjoitti hänen kujeilevan luonteen, mikä näkyy mm. niissä muutamissa säilyneissä perhekuvissa, joissa Arndtilla on aina niin sanotusti ilme päällä. Säde kuitenkin muistutti isänsä olleen myös mietiskelijä, ehkä vähän synkkyyteen ja murehtimiseen taipuvainen mitä pidemmälle 1930-luku eteni, mutta ei hän halunnut näyttää murheitaan ja pohdintojaan ulospäin.

Hän oli paljon omissa aatoksissaan, mikä näkyi myös tiettynä hajamielisyytenä. Säde kertoi, että kun he olivat Herttoniemessä kesällä ja kaupunkiasunto oli vuokralla, isä meni töistä tullessaan perimään kuukauden vuokraa, mutta tuli ilman rahoja koska vuokralaiset eivät olleet ottaneet asiaa puheeksi. Äiti Aleksandra haki seuraavana päivänä rahat.

Kun Aleksandra oli kaatunut ja jalkaa laitettiin sairaalassa kipsiin, oli isä sillä välin kuljeskellut kaupungilla miettimässä asioita ja unohti äidin sinne. Palatessaan taksilla äiti unohti suuttumuksensa, kun isä oli kuulemma niin surkean näköinen.

Kun he tulivat kätilöopistolta pikkuveli-Juhanin synnyttyä, naapurit halusivat heti nähdä isän käärössä kantaman lapsen. Isä avasi kääröä, josta tulivat jalat esille. Hän oli pitänyt Juhania ylösalaisin.

Tällaisia sattumuksia oli kuulemma paljon.

Säde Pekurinen kirjoitti Arndtista kirjaa tekevälle Erno Paasilinnalle vuonna 1998:

”Ajattelin että sinulla on täysi oikeus luoda oma kuva aatteen miehestä ja että minun kuva isästäni on ehkä toisenlainen. Maailmaa kiinnostaa aatteenmies eikä minun isäni. Minä muistan hänet iloisena, hauskana ja jopa leikkisänä ihmisenä – kirjoitukset aatteenmiehestä kertovat vakavasta tiukasta periaatteenmiehestä. En väitä että kumpikaan kuva olisi täysin väärä tai täysin oikea. Kukaanhan ei omista historiaa, sitä voi vain tulkita eri näkökulmista. Ikävä etten pystynyt vastaamaan kaikkiin kysymyksiisi. Olinhan silloin lapsi ja näin kaiken vain omasta näkökulmastani.”

Tämän hautakiven äärellä, joka paljastettiin tasan 44 vuotta sitten vuonna 1977, kuvaili Tauno Tapanainen (joka oli 1950-luvulla vaihtanut sukunimensä Tammeksi) aatetoveriaan reippaaksi ja terveeksi kaveriksi, jonka ”poskilla hehkui nuoruuden innostuksen puna. Pieni vitsailu oli hänellä jatkuvasti mielessä ja raikas nauru herkässä. Pakkotyöurakoista hän näytti selviytyvän kuin leikiten, moniin muihin verraten. Tuntui kuin hänelle jo huomenlahjana olisi suotu sellaiset luontovarustukset, että hän niiden avulla saattaisi selvitä voittajana edessä olevista taistelunvuosista.”

Tapanainen kertoi puheessaan itse hautaustilaisuudesta. Kun arkku oli tuotu Malmin siunauskappelin ruumissuojaan niin hänkin halusi nähdä Arndtin maallisen tomumajan. Kun arkun kansi oli avattu hän näki, että Arndtilla oli omat siviilivaatteet päällään:

 

”Silloin minä tulin sisimmässäni riemullisen liikuttuneeksi! Arndt! Sinä voitit sittenkin!

Hautakiven tarina on sekin kovin pitkä.

Hautajaisten jälkeisessä muistotilaisuudessa vuonna 1942 läsnäolijat päättivät ryhtyä keräämään varoja hautakiveä varten. Keräyslistoihin kertyi 52 nimeä. Suurimman avustuksen maksoi silloin Yrjö Kallinen, 1000 markkaa.

Keräys tyrehtyi kuitenkin pian ja säästötili karttui vain harvakseltaan.

Vuonna 1957 Pekurisen hautakivitoimikunnan kokouksessa puhuttiin myös muistopatsaasta joka tulisi hautapaikan kohdalle. Epäilen, että tällainen hanke tuskin olisi ollut Arndtin läheisten ja varsinkaan itse Arndtin mielen mukainen, paljon arvokkaampana voi pitää hänen kunniakseen perustettua puistoa Pasilassa.

Tapanainen sanoi puheensa viime sanoikseen: ”Me vaalimme ja kunnioitamme sinun muistoasi.” Ne on hyvä toistaa myös tänään, kun Arndtin kuolemasta on kulunut tasan 80 vuotta. Parhaiten kunnioittaminen tapahtuu elämällä ja vaikuttamalla rauhanaatteen puolesta.

5.11.2021 Malmin hautausmaalla

Arndt Pekurisen omantunnon kujanjuoksu

Miksi ihmisiä teurastetaan jos kerran heitä ei syödä? sanoi Arndt Pekurinen usein perustellessaan kieltäytymistään aseista.

Suomen kuuluisin mielipidevanki eli lyhyen, kiihkeän elämän, eikä tinkinyt elämänkatsomuksestaan yhtään. Kun hän kieltäytyi tarttumasta aseisiin ja tappamasta vihollisia, hän joutui maanmiestensä teloittamaksi.

Arndt Pekurisen viimeisistä vaiheista on kirjoitettu ja keskusteltu vuosikymmeniä. Dokumenttielokuva Pekurisesta ei kuitenkaan voi keskittyä vain noihin muutamiin päiviin. Ikuiseen rauhaan on «antisotaelokuva». Se on samalla myös kommentti isänmaallisuuteen, joka Suomessa liitetään edelleen ensisijaisesti sotahistoriaamme ja jonka sankareita ovat toisia tappaneet ihmiset.

Pekurinen kieltäytyi aseista, koska vastusti väkivaltaa kaikissa muodoissaan. Hänen ehdottomuutensa oli johdonmukaista: hän halusi muutoksen lakiin. Uusi siviilipalveluslaki, ns. Lex Pekurinen, tulikin voimaan vuonna 1931, mutta ei ollut voimassa sodan aikana. Pekurisen ehdottomuus ei pettänyt tästäkään huolimatta.

Elokuva on syvästi yksilötarina miehestä, joka uskoo pienellä teollaan muuttavansa maailmaa, mutta samalla käy jatkuvaa kamppailua sisimpänsä kanssa siitä, mitä tekonsa tulevat merkitsemään hänen läheisilleen, vaimolleen ja lapsilleen. Pekuriselle itselleen elämä oli lopulta suuri pettymys.

Koska Pekurisesta ei ole jälkipolville jäänyt runsain mitoin materiaalia, kuvia ja kirjoituksia, elokuvassa tärkeimmiksi draaman rakentajiksi tulevatkin Pekurista lähellä olevat ihmiset. Pekurisen vaimo Aleksandra jakoi miehensä huolet ja vastoinkäymiset, mutta ei voinut niihin juuri vaikuttaa. Aleksandran Säde-tyttären tunnot elokuvassa perustuvat myös autenttisiin haastatteluihin ja kirjeisiin.

Näiden kautta välittyy kuva seurallisesta, välittömästä ja sydämellisestä miehestä, joka tykkäsi tanssia, leikkiä lasten kanssa, vitsailla ja kujeilla. Hän ei koskaan tuputtanut aatettaan läheisilleen, vaan piti sen yksityisasianaan.

Erityisen traagiseksi Pekurisen tarinan tekee se, että rauhan aate meni kaiken muun yläpuolelle hänen toimissaan, ja ristiriita julkisen aseistakieltäytyjän elämän, rauhanliikkeen keulakuvan, ja arkisen perhe-elämän välillä oli suuri. Hän näki väkivallan ja sotaisuuden vuosikymmenen kasvot ja oli onnellinen jo siitä, ettei joutuisi tappamaan ketään. Lopulta hän joutui kuitenkin pettymään, kun rauhanliike ei saanut ilmaa siipiensä alle. Hän koki itsekin olevansa turha uhri.

Tapahtumat 80 vuoden takaa ovat tuttuja yhä tänä päivänäkin eri puolilla maailmaa, väkivallan, yltyvän militarismin ja sotien vaikutusten repiessä ihmisten elämää.

Haluan kyseenalaistaa käsitykset, että Pekuriselle kävi kuten kävi, koska aika oli silloin toinen tai koska sodassa vallitsevat toiset lait. Pekurisen tarina on universaali ja ajaton. Hänet tuomittiin vankeusrangaistuksiin, koska valtio oli tehnyt sen helpoksi, ja hänet teloitettiin, koska päätösten takana olleet ihmiset olivat näin tarkoittaneet. Käskyketjuilla armeijan sisällä peitettiin vastuut.

Pekurinen leimattiin omana aikanaan suureksi pelkuriksi, mutta tänä päivänäkin aseistakieltäytymiseen liitetään samanlaisia miehisyyden menettämisen määritelmiä. Kieltäytyminen vaatii yhä edelleen rohkeutta, ympäri maailmaa.

IKUISEEN RAUHAAN ensi-illassa 9.7.2021.

Kuolemanrangaistuksesta

tolstoi 1Leo Tolstoi päiväsi kirjoituksensa 31. toukokuuta 1908. Kyseessä on pamfletti ”En voi vaieta! (Kuolemanrangaistuksen johdosta)”. Kahdeksankymppinen kreivi halusi sanoa viimeisen sanan.

Venäjällä/Suomessa oli eletty jo useita vuosia sekasortoisessa tilassa. Luokkayhteiskunnan ristiriidat kärjistyivät entisestään tappiollisen Japanin sodan synnyttämään katkeruuteen. Lakkoihin, mielenosoituksiin ja terroritekoihin valtiovalta vastasi kovalla kädellä. Talonpoikia ja torppareita, ns. vallankumouksellisia, hirtettiin, mestattiin, jatkuvasti.

Tolstoi otti tilanteen raskaasti. Harva yläluokkainen ryhtyi samaan aikaan julistamaan asialla, mutta anarkistinen pasifisti, kreivi Tolstoi, tiesi, että jos hän ei kirjoita nyt, hän ei kirjoita koskaan. Kahden vuoden kuluttua hän oli jo kuollut.

Kuolemantuomioissa Tolstoi nosti esiin muutaman keskeisen asian.

Read More