Lisää suurmieselokuvia

Tampereen elokuvajuhlat järjestetään tänä vuonna 51. kerran. Poikkeuksellisen festivaalista tekee se, että ne järjestetään nyt kokonaan verkossa.

Kotimaisessa kilpailusarjassa on kaksi dokumenttielokuvaa, joista kirjoitin jo DocPoint-festivaalia varten esittelyt: Jörn Donnerista kertova DONNER – PRIVAT sekä Rauni Mollbergista kertova DINOSAURUS. Koska DocPoint järjestettiin sekin verkossa, ei jälkimmäinen elokuva lopulta mahtunut ohjelmistoon.

Donner ja Mollberg olivat kutakuinkin ikätovereita, Molle muutaman vuoden vanhempi. Heidän vaikutuksensa kotimaiseen elokuvaan erityisesti 1960-1970 -luvuilla oli merkittävä, mutta hyvin eri tavalla. Heitä erotti myös taustat; toinen helsinkiläisen kulttuuri- ja taloussuvun kasvatti, toinen vaatimattomista työläisoloista lähtöisin oleva hämeenlinnalaispoika.

Suosittelen lämpimästi kumpaakin elokuvaa.

DONNER – PRIVAT 

Jörn Donnerin koko tuotantoa voi kutsua omakuvan rakentamiseksi, elämän mittaiseksi performanssiksi. Muut ovat tehneet Donnerista muotokuvia, enemmän tai vähemmän onnistuneita, ja John Websterin dokumentti onkin haastavan tehtävän edessä: mitä uutta Donnerista voi enää ilmetä?

Lähtökohtana on Donnerin viimeiseksi tarkoitettu haastattelu joulukuussa 2019. Pirjo Honkasalo laati haastattelusuunnitelman käyttäen innoittajana Donnerin aikoinaan Bergmanille esittämiä kysymyksiä omassa dokkarissaan.

Toinen keskeinen materiaali sisältyy valokuvakansioihin, joissa lukee ”Donner – Privat”: valtava määrä kuvia, joita ei ole aiemmin näytetty missään. Niiden kautta Webster ja leikkaaja-käsikirjoittaja Tuuli Kuittinen syventävät tärkeimpiä teemoja ja muovaavat elokuvasta Donnerin yksityisen elämän epilogin.

Svengaavat rytmit siivittävät 1950-60 -luvun upeita kuvia mm. sisilialaisen pikkukaupungin työläisistä, sodanjälkeisestä Berliinistä ja filmihulluille aina niin kiehtovista maailmantähdistä elokuvafestivaaleilla.

Donner loi oman identiteettinsä levottomana eurooppalaisena, joka halusi nähdä ja kokea maailmaa ja kirjoittaa näkemästään tavalla joka ei ollut Suomessa tavanomaista. Hän oli avoin kaikelle, tutustui kaikkiin, mutta koki silti ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä. Kirjoittamisesta tuli vastaisku yksinäisyydelle. ”Perintöni koostuu sanoista”, sanoo todellinen Man of Letters.

Keskeisiä kertojia ovat myös esikoispoika Johan, nuoremmat Rafael ja Daniel, elämänsä naiset Harriet Andersson ja Bitte Westerlund. Kuvat kertovat olennaisuuksia: kuvat Johanista ja Jakobista, joille nuori isä ei koskaan kyennyt olemaan oikea isä, koska oli niin epäkypsä, kuten itse määrittelee; riemukkaat kotivideot nuorimpien poikien lapsuudesta; rakastuneen miehen ottamat kauniit valokuvat Harrietista ja Bittestä.

Donner – Privat on hyvin antoisa siksi, että avoimen henkilökohtaisia ja arkisiakin asioita käsitellään lämmöllä ja niihin liittyy paljon elämän viisautta. Donner on aina osannut tiivistää ja puhua rakkaudesta, vanhemmuudesta, isättömyydestä, epäonnistumisista, pettymyksistä, omasta tarpeettomuudestaan ja tietysti kuolemasta. Kuoleva mies katsoo vielä kerran menneeseen, mutta viime kädessä hänen sisimpäänsä ei ole kenelläkään asiaa.

DINOSAURUS

Dinosaurus on harvinaista laatua. Edesmenneistä kotimaisista elokuvantekijöistä ei Peter von Baghin jälkeen juuri kukaan ole ollut kiinnostunut.

Veikko Aaltonen oli seitsemän vuoden ajan töissä legendaarisen Rauni Mollbergin projekteissa, etupäässä käsikirjoittajana, leikkaajana ja apulaisohjaajana. Työskentely kävi todellisesta korkeakoulusta.

Aaltonen luo kokonaiskuvaa, analysoi Mollen elokuvia, kertoo etenemisen teatterikoulusta tv-teatterin kautta suomalaisen elokuvan suureksi auteuriksi, jonka teokset keräsivät huikeita katsojalukuja ja levisivät laajalti myös ulkomaille. Täydellistä periksiantamattomuutta työssään vaalinut Molle oli kiistelty, ristiriitainen ja monille pelottavakin hahmo, sitä Suomessa yleistä lajia tekijöitä, jotka tuottivat elokuvansa itse ymmärtämättä tuotannollisia lainalaisuuksia juuri lainkaan.

Dokumentti valaisee eritoten 1970-80 -lukujen kotimaisen elokuvan maailmaa. Ääneen pääsevät läheiset, ystävät, elokuvatyöntekijät ja alan vaikuttajat, yli 40 haastateltua. Myös uuden sukupolven tekijöitä on runsaasti mukana. ”Taiteilijanerojen” aikakausi on päättynyt ja #metoo tullut, toisaalta kritisoidaan nykytuotantojen kaupallisia lähtökohtia. Asioilla ja aikakausilla on puolensa.

Mollen karisma välittyy runsaassa arkistomateriaalissa. ”Suuri on taiteen valtakunta”, hän lausuu Leinoa heti johdannoksi. Making of -kohtauksissa ohjaustavat tulevat näkyviksi. Hän ei aina osannut välittää pyrkimyksiään muulle työryhmälle, ja luottamus, erityisesti kuvaajaan, oli löydyttävä muuta kautta. Molle eläytyi ja hurmioitui, mutta tuotannot olivat niin rankkoja, että harva halusi tulla uudelleen mukaan.

Jälkeenpäin ajatellen kohutuimpia hetkiä elettiin Milkan (1980) tuotannossa. Mia Huntuksen kasvot on Aaltosen haastattelussa jätetty pimentoon. Nuorten tyttöjen koekuvausvideo on rajattu dokumenttia varten uudelleen.

Myöhemmin työtapa alkoi kääntyä rasitteeksi ja johti vanhenevan ohjaajamestarin vainoharhaisuuteen ja demonisuuteen. Mollen uran loppu ei ollut kauneimmasta päästä. Aika ajoi ohitse, mutta Aaltosen hieno dokumentti antaa uskoa siihen, että hänen teostensa arvo ymmärretään taas uudelleen.

AALTOJA

Ilmestynyt Filmihullu-lehdessä 4/2020

Miehellä on lyijykyniä kädessään, hän alkaa luonnostella paperille. Kuullaan Alvarin (äänenä Martti Suosalo) kirjettä vaimolleen Ainolle.

Alvar oli nuorena miehenä ahkera kirjoittaja, mutta vanhemmiten hänen mielestään paperia piti käyttää vain piirtämiseen. Kirjoittaa voisi hiekkaan. Kun Aino kuoli, Alvar reagoi siihen piirtämällä luonnoksia kuolleesta rakkaastaan. Elokuvassakin kirjoittaminen loppuu siihen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aallosta on tehty tusinoittain elokuvia, ja voisi ajatella, että enää voi vain päivittää. Virpi Suutarin AALTO ei ole kuitenkaan vain arkkitehtuurielokuva.

Kertojia on yli 30, kirjava kansainvälinen joukko asiantuntijoita ja kollegoita (etunenässä David N. Fixler ja Juhani Pallasmaa), työntekijöitä, ystäviä, perhettä. On luennointia, anekdootteja, yksinkertaistuksiakin.

Aalto-kohteita nähdään huikea määrä, laajasti katsottuna vain pieni otos. Moni niistä on ”hienoin”, ”merkittävin” jne., kaikki jalustalle kohotettuja.

Elokuvan nimi ei ole yhdentekevä valinta. Se on brändi, mutta osoittaa myös, että Aalto ei ole vain Alvar.

*

Elokuva kuljettaa kauniisti tarinaa Alvarin ja Ainon suhteesta, rakkaudesta, kollegiaalisuudesta. Se kytkee myös Alvarin toisen vaimon, Elissan, tärkeäksi osaksi kertomusta, jossa miehen luova työ menee kaiken muun ohi, ja naisen tulee tämä hyväksyä, muokata etunimensäkin.

Melankolisiltakaan sävyiltä ei vältytä. Aino Marsio-Aalto oli Artekin taiteellinen johtaja ja Aalto-huonekalujen keskeinen suunnittelija, mutta luonteeltaan syrjäänvetäytyvä, joka ei halunnut astua miehensä varpaille. Kirjeissään Aino (äänenä Pirkko Hämäläinen) ryppyilee, mutta Alvar on hänelle silti ”maailman kiltein ja viisain ihminen”. ”Sinun tähtesi minun täytyy tulla henkisesti kypsäksi hinnalla millä hyvänsä.” Tämä kypsyys lienee tarkoittanut lähinnä kykyä hyväksyä Alvarin syrjähypyt ja toilailut.

Aino vaikutti vahvasti Alvarin visuaaliseen maailmankuvaan. Moholy-Nagyn ilmaisu iski ensin Ainoon, tarttui sitten Alvariin, joka innostui perustamaan ja johtamaan legendaarista Filmistudio Projektiota showmiehen elkein. Perheeseen ostettiin myös 16 mm kamera. Peter von Bagh on sanonut, että oli enemmänkin sattumaa ettei Alvar tehnyt elokuvaa. Aaltojen kotielokuvat kielivät kokeilunhalusta, mutta eivät erityisen pitkälle menevistä ideoista.

Alvar ja Aino olivat tuli ja vesi. Göran Schildtin mielestä Aino ymmärsi proosalliset tosiasiat ja elämän rajaukset. Alvar oli säkenöivä ja estoton ideoitsija, jonka paasaaminen ärsytti hänen kollegojaan. Isoisäni, jonka voi nähdä valokuvissa Alvarin vierellä Saksassa v. 1943, kertoi, että vaikka Alvar vaikutti kaikista eniten hänen näkemyksiinsä, ei hän ollut ikinä tavannut niin inhottavaa ihmistä eikä hyväksynyt tämän itserakasta ja muita halveeraavaa käytöstä.

*

Kun Aino on kuollut, Alvar pääsee kuviin ja ääneen oikeasti. Samalla draama alkaa hiipua, rakennuksia esitellään jo hiukan luettelomaisesti. Kansainvälinen rahoitus lienee osaltaan ohjannut kohteiden valintaa.

Lähestymme nykyaikaa, itseämme. Kadun miehet kommentoivat vastavalmistunutta Kansaneläkelaitoksen pääkonttoria: ”ylellisyyslaitos, vähempikin ois riittäny”. Finlandia-talossa on ”semmonen lihakauppatunnelma”. Samantyylisiä kommentteja saisi kuulla tänäänkin.

Helsingin keskustasuunnitelman vastaanotto katkeroitti Alvarin. Nuoret arkkitehdit käänsivät hänelle selkänsä. Monen mielestä Alvar oli vain kerännyt aikaisempien suunnittelijoiden ideat kokoon ja unohtanut megalomaanisessa suunnitelmassaan inhimillisen skaalan.

Alvar teki uransa aikana valtavia hankkeita suurpääomalle, mutta hän puhui paljon myös inhimillisyydestä ja luokattomasta yhteiskunnasta, piti käsityöläisiä ja rakennusmiehiä tärkeämpinä kuin sopimuksia tekeviä liikemiehiä, halusi korostaa suunnittelussaan sosiaalista omaatuntoa. Talonpoikaiskulttuurin arvostaminen, luonnonarvojen ja erityisesti metsän kunnioittaminen olivat tärkeitä Alvarin ajattelutavassa, ja myös niille olisi suonut aikaa dokumentissa bisneskuvioiden rinnalla. Hienovaraisesti käytetyt brittiläiset 30-luvun alun luontofilmit voi ajatella osana tätä viestiä.

*

Arkkitehtuurielokuvissa rakennukset esitellään usein ilman ihmisiä. Ihmisten läsnäolo saattaa kiinnittää katsojan huomion vääriin asioihin.

Viipurin kirjastossa koululaiset täyttävät tilan, joka tulee heti eloisaksi. Säynätsalon kunnantalossa ollaan hiukan poseeraavasti samalla kun Alvar kuvailee kaiken perustana korostamaansa ihmisen kokoista mittakaavaa. Jyväskylän yliopiston kampuksella parkour taas kuvastaa leikin merkitystä. Alvar oli vaikuttunut Yrjö Hirnin teoriasta leikin keskeisestä osuudesta rakentaessamme yhteiskuntaa ihmisille, suurille lapsille.

Mutta vaikka tiloihin ihmisiä välillä kaipaa, viimeistään epilogissa odotus kyllä palkitaan ylevöittävästi: arkkitehtuuri on ihmistä varten.

Rakennusten detaljeille ei jää aina aikaa, mutta erityisen upeasti ne heräävät eloon Kelan pääkonttorin jaksossa. On myös piristävää kun Paimion parantola paljastuu talvisen sumuisessa ympäristössä klassisten kesäkuvien sijaan. Vesi- tai räntäsadetta ei ole kuitenkaan luvassa.

Arkkitehtuurin kuvaus nostaa elokuvan lajityyppinsä aateliin, mutta ei vain kuvan vuoksi. Leikkauksen (Jussi Rautaniemi) rytmi on pettämätön, äänisuunnittelu (Olli Huhtanen) ja musiikki (Sanna Salmenkallio) täydellistävät lopulta sen tilan, johon katsoja kutsutaan.

Loppujen lopuksi tuttu elokuvan aihe on ehtymätön. AALTO on runsaudensarvi täynnä ulottuvuuksia. Sitä katselee ja kuuntelee lumoutuneena varmasti muutkin kuin tällainen Aaltojen taikapiirissä elämänsä viettänyt.

Petteri ja lisäperunat – Kohtaamisia Peter von Baghin kanssa

kinojoukola1Ensimmäinen kohtaaminen Petterin kanssa tapahtui syksyllä 1979 jolloin liityin elokuva-arkistoon ja kävelin sisään Kino Joukolaan. En muista, mitä Petteri sanoi ennen elokuvaa, mutta minulla oli jo mielikuva hänestä. Olin kuullut ”lisäperunoista”.

Isäni oli kertonut, että yliopiston ruokalassa 1960-luvulla keittäjiltä sai pyytää lisäperunoita, jos perusannos ei vatsaa täyttänyt. Eräs opiskelija kuulemma haki ainoastaan lisäperunat, kun ei ollut varaa ateriaan. Käsitin silloin, että Petterin isä ei tukenut taloudellisesti poikansa opiskeluja, mutta tästä minulla ei ole tarkempia tietoja.

Read More