AALTOJA

Ilmestynyt Filmihullu-lehdessä 4/2020

Miehellä on lyijykyniä kädessään, hän alkaa luonnostella paperille. Kuullaan Alvarin (äänenä Martti Suosalo) kirjettä vaimolleen Ainolle.

Alvar oli nuorena miehenä ahkera kirjoittaja, mutta vanhemmiten hänen mielestään paperia piti käyttää vain piirtämiseen. Kirjoittaa voisi hiekkaan. Kun Aino kuoli, Alvar reagoi siihen piirtämällä luonnoksia kuolleesta rakkaastaan. Elokuvassakin kirjoittaminen loppuu siihen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aallosta on tehty tusinoittain elokuvia, ja voisi ajatella, että enää voi vain päivittää. Virpi Suutarin AALTO ei ole kuitenkaan vain arkkitehtuurielokuva.

Kertojia on yli 30, kirjava kansainvälinen joukko asiantuntijoita ja kollegoita (etunenässä David N. Fixler ja Juhani Pallasmaa), työntekijöitä, ystäviä, perhettä. On luennointia, anekdootteja, yksinkertaistuksiakin.

Aalto-kohteita nähdään huikea määrä, laajasti katsottuna vain pieni otos. Moni niistä on ”hienoin”, ”merkittävin” jne., kaikki jalustalle kohotettuja.

Elokuvan nimi ei ole yhdentekevä valinta. Se on brändi, mutta osoittaa myös, että Aalto ei ole vain Alvar.

*

Elokuva kuljettaa kauniisti tarinaa Alvarin ja Ainon suhteesta, rakkaudesta, kollegiaalisuudesta. Se kytkee myös Alvarin toisen vaimon, Elissan, tärkeäksi osaksi kertomusta, jossa miehen luova työ menee kaiken muun ohi, ja naisen tulee tämä hyväksyä, muokata etunimensäkin.

Melankolisiltakaan sävyiltä ei vältytä. Aino Marsio-Aalto oli Artekin taiteellinen johtaja ja Aalto-huonekalujen keskeinen suunnittelija, mutta luonteeltaan syrjäänvetäytyvä, joka ei halunnut astua miehensä varpaille. Kirjeissään Aino (äänenä Pirkko Hämäläinen) ryppyilee, mutta Alvar on hänelle silti ”maailman kiltein ja viisain ihminen”. ”Sinun tähtesi minun täytyy tulla henkisesti kypsäksi hinnalla millä hyvänsä.” Tämä kypsyys lienee tarkoittanut lähinnä kykyä hyväksyä Alvarin syrjähypyt ja toilailut.

Aino vaikutti vahvasti Alvarin visuaaliseen maailmankuvaan. Moholy-Nagyn ilmaisu iski ensin Ainoon, tarttui sitten Alvariin, joka innostui perustamaan ja johtamaan legendaarista Filmistudio Projektiota showmiehen elkein. Perheeseen ostettiin myös 16 mm kamera. Peter von Bagh on sanonut, että oli enemmänkin sattumaa ettei Alvar tehnyt elokuvaa. Aaltojen kotielokuvat kielivät kokeilunhalusta, mutta eivät erityisen pitkälle menevistä ideoista.

Alvar ja Aino olivat tuli ja vesi. Göran Schildtin mielestä Aino ymmärsi proosalliset tosiasiat ja elämän rajaukset. Alvar oli säkenöivä ja estoton ideoitsija, jonka paasaaminen ärsytti hänen kollegojaan. Isoisäni, jonka voi nähdä valokuvissa Alvarin vierellä Saksassa v. 1943, kertoi, että vaikka Alvar vaikutti kaikista eniten hänen näkemyksiinsä, ei hän ollut ikinä tavannut niin inhottavaa ihmistä eikä hyväksynyt tämän itserakasta ja muita halveeraavaa käytöstä.

*

Kun Aino on kuollut, Alvar pääsee kuviin ja ääneen oikeasti. Samalla draama alkaa hiipua, rakennuksia esitellään jo hiukan luettelomaisesti. Kansainvälinen rahoitus lienee osaltaan ohjannut kohteiden valintaa.

Lähestymme nykyaikaa, itseämme. Kadun miehet kommentoivat vastavalmistunutta Kansaneläkelaitoksen pääkonttoria: ”ylellisyyslaitos, vähempikin ois riittäny”. Finlandia-talossa on ”semmonen lihakauppatunnelma”. Samantyylisiä kommentteja saisi kuulla tänäänkin.

Helsingin keskustasuunnitelman vastaanotto katkeroitti Alvarin. Nuoret arkkitehdit käänsivät hänelle selkänsä. Monen mielestä Alvar oli vain kerännyt aikaisempien suunnittelijoiden ideat kokoon ja unohtanut megalomaanisessa suunnitelmassaan inhimillisen skaalan.

Alvar teki uransa aikana valtavia hankkeita suurpääomalle, mutta hän puhui paljon myös inhimillisyydestä ja luokattomasta yhteiskunnasta, piti käsityöläisiä ja rakennusmiehiä tärkeämpinä kuin sopimuksia tekeviä liikemiehiä, halusi korostaa suunnittelussaan sosiaalista omaatuntoa. Talonpoikaiskulttuurin arvostaminen, luonnonarvojen ja erityisesti metsän kunnioittaminen olivat tärkeitä Alvarin ajattelutavassa, ja myös niille olisi suonut aikaa dokumentissa bisneskuvioiden rinnalla. Hienovaraisesti käytetyt brittiläiset 30-luvun alun luontofilmit voi ajatella osana tätä viestiä.

*

Arkkitehtuurielokuvissa rakennukset esitellään usein ilman ihmisiä. Ihmisten läsnäolo saattaa kiinnittää katsojan huomion vääriin asioihin.

Viipurin kirjastossa koululaiset täyttävät tilan, joka tulee heti eloisaksi. Säynätsalon kunnantalossa ollaan hiukan poseeraavasti samalla kun Alvar kuvailee kaiken perustana korostamaansa ihmisen kokoista mittakaavaa. Jyväskylän yliopiston kampuksella parkour taas kuvastaa leikin merkitystä. Alvar oli vaikuttunut Yrjö Hirnin teoriasta leikin keskeisestä osuudesta rakentaessamme yhteiskuntaa ihmisille, suurille lapsille.

Mutta vaikka tiloihin ihmisiä välillä kaipaa, viimeistään epilogissa odotus kyllä palkitaan ylevöittävästi: arkkitehtuuri on ihmistä varten.

Rakennusten detaljeille ei jää aina aikaa, mutta erityisen upeasti ne heräävät eloon Kelan pääkonttorin jaksossa. On myös piristävää kun Paimion parantola paljastuu talvisen sumuisessa ympäristössä klassisten kesäkuvien sijaan. Vesi- tai räntäsadetta ei ole kuitenkaan luvassa.

Arkkitehtuurin kuvaus nostaa elokuvan lajityyppinsä aateliin, mutta ei vain kuvan vuoksi. Leikkauksen (Jussi Rautaniemi) rytmi on pettämätön, äänisuunnittelu (Olli Huhtanen) ja musiikki (Sanna Salmenkallio) täydellistävät lopulta sen tilan, johon katsoja kutsutaan.

Loppujen lopuksi tuttu elokuvan aihe on ehtymätön. AALTO on runsaudensarvi täynnä ulottuvuuksia. Sitä katselee ja kuuntelee lumoutuneena varmasti muutkin kuin tällainen Aaltojen taikapiirissä elämänsä viettänyt.

Hinky Dinky Parlay Voo

Ilmestynyt Filmihullu-lehdessä 3/2019

 

They Shall Not Grow Old. Iso-Britannia/Uusi-Seelanti 2018. Ohjaus Peter Jackson. Leikkaus Jabez Olssen. Levitys SF Film Finland Oy. Ensi-ilta Suomessa 17.5.2019. (1 t 40 min.) 

Peter Jacksonin dokumentti oli katsottava kahteen kertaan. Ensin normaalisti avoimin vastaanottavaisin mielin, toiseksi historiantutkijan ja kompilaatiodokumenttien tekijän asenteella. Kolmas kerta, jos sellainen tulee, olisi luonnollisesti 3D-versio, jota Suomessa ei ole vielä esitetty.

Periaatteessa elokuvassa on vain vanhaa maailmansodan filmimateriaalia ja kertojanääninä 1960-70 -luvuilla tehtyjä veteraanihaastatteluja. Se, että nämä brittipapparaiset pälättävät tauotta sotakokemuksiaan ilman mitään taustoitusta, on katsojalle haaste. Tarinat ovat kuitenkin vaikuttavia, hyvin kerrottuja, huumori, sarkasmi, itseironia on briljanttia, tunnetasot vaihtelevat, vaikka on selvää, että kaikki kertovat jälkiviisaasti. Loputon tarinoiden vuo muuttuu hypnoottiseksi. Tarinat sotilaista, jotka menevät untuvikkoina vapaaehtoisina armeijaan ja sotatoimiin, on kerrottu usein, mutta ehkei näin anonyymien mikrohistorioiden kautta juuri koskaan.

Yleensä sotadokumenteissa jää kaipaamaan tunteiden välittymistä ilman, että se kerrotaan asiantuntijoiden suulla. Nyt nuorten miesten viattomuus, into, uho ja halu olla voimakkain, kaikkivoipa ja kuolematon, sykähdyttää. Armeijan raadollistava, yhtenäistävä, kurinpitoon ja käskyttämiseen perustuva rääkki näkyy ja kuuluu, ja samalla lopulta myös tyhjyys, minkä päälle nuori mies joutuu sodan loppuessa, kun se on juuri hetki sitten ollut koko hänen elämänsä. Inhimillisyys rakentaa elokuvan sodanvastaisen ilmeen kuin itsestään.

Toinen katsominen muutti kuitenkin kaiken. Koetin keskittyä näkemään, miten elokuva on toteutettu. Arkistokuvan käytössä se noudattelee paljolti samaa dramaturgiaa kuin valtaosa historiadokkareista eli kuvamontaasi hyppelee ajassa ja paikassa, historiallisissa detaljeissa ei olla kovin tarkkoja, ja samalla kertojien tarina etenee melko kronologisesti.

Kun noin 20 minuuttia on esitetty originaalimateriaalia mykkänä ja oikealla kuvasuhteella, leviää äkkiä valkokangas laajakuvaksi, siihen tulevat värit, esitysnopeus muuttuu moderniin 24 kuvaan sekunnissa, ja päälle nousevat 100% äänitehosteet, sotilaiden puheet, repliikit, joku huutaa ”Look, I’m in Pictures!”

Värit ja äänet ovat tietenkin feikkiä, ja senhän nykykatsojankin täytyy ymmärtää. Erikoista vaikutelmaa alkaa oitis miettiä suhteessa todellisuuteen, mutta myös eettiseltä kannalta. Jo vuosia olemme kyllä voineet katsoa dokumentteja kuten Maailmansota väreissä tai väritettyjä vanhoja kuvia jne. Tekniikka ei ole enää ongelma. Historian mustavalkoisuuden ja värillisyyden dilemma on kuitenkin syvempi. Ovatko nämä väritetyt ja foley-tehosteilla ryyditetyt otokset lähempänä todellista kameran kuvaamaa tapahtumaa kuin ne mykät mustavalkoiset kuvat, jotka kameran filmistä aikoinaan kehitettiin ja nykivinä kankaalle heijastettiin? Onko asialla mitään merkitystä?

Monen mielestä historiallinen aineisto on osa kulttuuriperintöämme, jota ei saisi muuttaa eikä esittää väärässä muodossa ja yhteyksissä. Jackson on haastatteluissa (eli myyntipuheissa) maininnut, että elokuva näyttää kuin se olisi kuvattu pari viikkoa sitten HD-kameroilla. Silti hän sävyttää elokuvansa ei suinkaan modernin maailman värein, vaan enemmän Lumière-veljesten kehittämän Autochromen kaltaisena, jollaisena maailmansotaa tallennettiin valokuvakameroilla. Näitä kuvia on säilynyt tukuttain.

Jacksonin ratkaisu etäännyttää, vaikka hän koettaa perustella sitä juuri realismilla. Myös hidastetun kuvan jatkuva käyttö vie pohjaa tältä. Niinpä elokuvan ”realistisuus” syntyy ensisijaisesti äänimaailmasta, joka on tavallaan keinotekoisin elementti koko teoksessa.

Kahdessa katselussa tunteiden ja tekniikan kilpailu jäi kaikesta huolimatta taka-alalle. Kun tuttu absurdi sotilasrallatus Mademoiselle des Armentières kajahti soimaan lopputekstien alkaessa, aivoissa myllersi ajatuksia historiallisista assosiaatioista. Ainahan britit ovat tehneet näitä sotadokumentteja tai Churchill-herooisen Darkest Hourin kaltaisia historiadraamoja. Nyt näitä elokuvia on kuitenkin lähes mahdoton katsoa ilman brexit-kontekstia. Ihanko sattumalta ne tehtiin juuri nyt? Voiko mitään brittituotantoa enää katsoa ilman taka-ajatusta brexitistä?

Virallisesti on kerrottu, että Imperial War Museum tilasi elokuvan maailmansodan päättymisen satavuotispäivän kunniaksi. 20 tuntia arkistomateriaalia entisöitiin ja digitoitiin, satoja tunteja veteraanihaastatteluita kuunneltiin. Alun perin siitä piti tulla puolituntinen lyhytelokuva. Se tuskin olisi herättänyt näin paljon huomiota edes Jacksonin tekemänä.

They Shall Not Grow Old kyllä esittää rehellisesti brittisotilaiden tarinoita, mutta sujuvasti se myös sivuuttaa laajemmat (maailman)poliittiset taustat ja antaa briteille arveluttavan keskeisen roolin koko nelivuotisen maailmanpalon suuressa kertomuksessa. Periaatteessa kaikki elokuvan materiaali on tehty alun perin propagandatarkoituksiin, kotirintaman katsojia ajatellen. Historian tarinankerronta alkaa elää omaa elämäänsä katseluajankohtaan kytkettynä ja se antaa dokumenteille, enemmän tai vähemmän manipuloiduille, usein vielä yhden uuden ulottuvuuden.

Petteri ja lisäperunat – Kohtaamisia Peter von Baghin kanssa

kinojoukola1Ensimmäinen kohtaaminen Petterin kanssa tapahtui syksyllä 1979 jolloin liityin elokuva-arkistoon ja kävelin sisään Kino Joukolaan. En muista, mitä Petteri sanoi ennen elokuvaa, mutta minulla oli jo mielikuva hänestä. Olin kuullut ”lisäperunoista”.

Isäni oli kertonut, että yliopiston ruokalassa 1960-luvulla keittäjiltä sai pyytää lisäperunoita, jos perusannos ei vatsaa täyttänyt. Eräs opiskelija kuulemma haki ainoastaan lisäperunat, kun ei ollut varaa ateriaan. Käsitin silloin, että Petterin isä ei tukenut taloudellisesti poikansa opiskeluja, mutta tästä minulla ei ole tarkempia tietoja.

Read More