GRAND TOUR 1939

Näyttely GRAND TOUR 1939 on avoinna Galleria Laterna Magicassa 6.4.-30.4.2022.

Selailin isoisäni valokuva-albumeja ihmeissäni jo nuorena. Niissä oli mm. mummun ja vaarin hääkuvia, matkoja Savossa ja Pohjois-Karjalassa, paljon kuvia isästäni vauvana – ja lisäksi paljon kuvia ympäri Eurooppaa.

Place de L’Etoile, Paris

Esko Suhonen (1908-1984) valokuvasi ahkerasti koko ikänsä. Valokuvakokoelma kattaa tuhansia negatiiveja ja dioja vuodesta 1930 alkaen.

Nuo Euroopan kuvien tausta paljastui itselleni vähitellen. Huhtikuussa 1939 vaari ja mummu lähtivät ystävineen klassiselle Grand Tourille. Seurueeseen kuuluivat siis isoisäni, arkkitehti Esko Suhonen, Kansallismuseon intendenttinä tuolloin toiminut, tuleva historian lehtori fil.maist. Alli Suhonen (os. Sohlman) sekä pariskunta Honkavaara, rakennusmestari-arkkitehti Sakari ja tämän puoliso Airi (os. Venho). Kulkuvälineenä oli Honkavaarojen saksalainen, etuvetoinen ja litran moottorilla varustettu Adler Trumpf Junior.

Matkareitti noudatti monessa mielessä sitä erityisesti 1700-luvulla kukoistanutta aatelisnuorten keskuudessa muodikasta sivistysmatkailua Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Kolmikymppiset helsinkiläiset astuivat Turussa Tukholman-laivaan 22.4.1939. Autolla jatkettiin Kööpenhaminan, Hampurin ja Münsterin kautta Hollantiin, Brysseliin ja Pariisiin. Toukokuussa suunta oli kohti etelää, Ranskan ja Italian Rivieralle ja sieltä mm. Firenzeen ja Venetsiaan.

Maailma oli vielä turisteille rauhallinen, mutta toisenlaisiakin ennusmerkkejä oli näkyvissä. Keski-Euroopassa oli havaittavissa jo ”tilanteen tuntua”, kuten Suhonen myöhemmin kirjoitti kirjeessään. Paluumatka kulki Brennerinsolan ja Itävallan kautta Müncheniin, Berliiniin ja Königsbergiin. Dokumentaarisiin otoksiin tallentui sotilasparaateja ja -marsseja.

Maatalousseurojen keskusliitossa rakennuskonsulttina työskentelevä Suhonen kertoi matkan jälkeen Aamulehden haastattelussa, että yhtenä matkan tarkoituksena oli tutustua rakennustoimintaan useissa Euroopan maissa, ja että hän tarkkaili ensi sijassa esikaupunki- ja maatalousrakennuksia. Negatiivien joukossa on luonnollisesti paljon otoksia rakennuksista, mutta Suhonen valokuvasi myös elämää ympärillään, ihmisiä kaupungeissa ja maaseudulla, nähtävyyksiä, museoita, matkantekoa. Satamassa tai siltojen luona turistille tultiin ilmoittamaan, että kuvaaminen on kielletty.

Grand Tourin viimeiset rauhalliset hetket elettiin meren äärellä Pärnun Rantahotellissa kesäkuun alkupäivinä. Toisen maailmansodan syttymiseen oli kolme kuukautta aikaa.

Suhosen valokuvat eri puolilta Eurooppaa ovat ajankuvana ainutlaatuisia. Ne ovat romanttisia, klassisia, moderneja, nostalgisia, impressionistisia, riippuen siitä missä ajassa niitä katsoo ja miten niitä lähestyy. Tänä päivänä niitä on helppo katsoa kadonnutta aikaa samalla kaivaten tai kauhistellen – tai mahdollista tulkita kertomuksena siitä lumemaailmasta, missä ihmiskunta eli niinä päivinä. Kaupunkinäkymät Pariisista, Berliinistä tai Venetsiasta näyttävät kenties ensisilmäyksellä tutuilta, mutta tietoisuus ajankohdasta saa näkemään niissä muutakin sisältöä; ”ihminen näkee, mitä tietää” (Goethe).

Taiteellisesti kunnianhimoisissa ja aiheiltaan monipuolisissa kuvissa voi nähdä Suhosen läheisen ystävän, kuvaaja Eino Mäkisen, vaikutusta. Esko ja Eino kulkivat monilla yhteisillä kuvausmatkoilla 30-luvulta lähtien.

Valokuvien esittämä maailma tavallaan katosi syksyn saapuessa eikä mikään palannut entiselleen. Sodan keskellä joulukuussa 1939 Esko Suhonen muisteli kirjeessään: ”Jouduin päivällä pusaamaan Euroopan kartan kanssa ja katselin siitä viime keväistä reittiämme, jolloin teimme huolettoman retken halki Euroopan. Olen monesti ajatellut, että kyllä meillä sentään on ollut onni myötä, kun saimme tehdä senkin matkan.”

Sotavuosien aikana matka ja siitä otetut kuvat unohtuivat tyystin eikä niitä muisteltu juuri myöhemminkään.

Alli, Nizza

Katsoessani nyt isovanhempieni Grand Tourin silmänräpäyksiä näen toiveikkuutta, uskoa tulevaisuuteen, maailmojasyleilevää tunnetta monissa kuvissa. Eivätkä ne katoa niistä koskaan.

 

 

AALTOJA

Ilmestynyt Filmihullu-lehdessä 4/2020

Miehellä on lyijykyniä kädessään, hän alkaa luonnostella paperille. Kuullaan Alvarin (äänenä Martti Suosalo) kirjettä vaimolleen Ainolle.

Alvar oli nuorena miehenä ahkera kirjoittaja, mutta vanhemmiten hänen mielestään paperia piti käyttää vain piirtämiseen. Kirjoittaa voisi hiekkaan. Kun Aino kuoli, Alvar reagoi siihen piirtämällä luonnoksia kuolleesta rakkaastaan. Elokuvassakin kirjoittaminen loppuu siihen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aallosta on tehty tusinoittain elokuvia, ja voisi ajatella, että enää voi vain päivittää. Virpi Suutarin AALTO ei ole kuitenkaan vain arkkitehtuurielokuva.

Kertojia on yli 30, kirjava kansainvälinen joukko asiantuntijoita ja kollegoita (etunenässä David N. Fixler ja Juhani Pallasmaa), työntekijöitä, ystäviä, perhettä. On luennointia, anekdootteja, yksinkertaistuksiakin.

Aalto-kohteita nähdään huikea määrä, laajasti katsottuna vain pieni otos. Moni niistä on ”hienoin”, ”merkittävin” jne., kaikki jalustalle kohotettuja.

Elokuvan nimi ei ole yhdentekevä valinta. Se on brändi, mutta osoittaa myös, että Aalto ei ole vain Alvar.

*

Elokuva kuljettaa kauniisti tarinaa Alvarin ja Ainon suhteesta, rakkaudesta, kollegiaalisuudesta. Se kytkee myös Alvarin toisen vaimon, Elissan, tärkeäksi osaksi kertomusta, jossa miehen luova työ menee kaiken muun ohi, ja naisen tulee tämä hyväksyä, muokata etunimensäkin.

Melankolisiltakaan sävyiltä ei vältytä. Aino Marsio-Aalto oli Artekin taiteellinen johtaja ja Aalto-huonekalujen keskeinen suunnittelija, mutta luonteeltaan syrjäänvetäytyvä, joka ei halunnut astua miehensä varpaille. Kirjeissään Aino (äänenä Pirkko Hämäläinen) ryppyilee, mutta Alvar on hänelle silti ”maailman kiltein ja viisain ihminen”. ”Sinun tähtesi minun täytyy tulla henkisesti kypsäksi hinnalla millä hyvänsä.” Tämä kypsyys lienee tarkoittanut lähinnä kykyä hyväksyä Alvarin syrjähypyt ja toilailut.

Aino vaikutti vahvasti Alvarin visuaaliseen maailmankuvaan. Moholy-Nagyn ilmaisu iski ensin Ainoon, tarttui sitten Alvariin, joka innostui perustamaan ja johtamaan legendaarista Filmistudio Projektiota showmiehen elkein. Perheeseen ostettiin myös 16 mm kamera. Peter von Bagh on sanonut, että oli enemmänkin sattumaa ettei Alvar tehnyt elokuvaa. Aaltojen kotielokuvat kielivät kokeilunhalusta, mutta eivät erityisen pitkälle menevistä ideoista.

Alvar ja Aino olivat tuli ja vesi. Göran Schildtin mielestä Aino ymmärsi proosalliset tosiasiat ja elämän rajaukset. Alvar oli säkenöivä ja estoton ideoitsija, jonka paasaaminen ärsytti hänen kollegojaan. Isoisäni, jonka voi nähdä valokuvissa Alvarin vierellä Saksassa v. 1943, kertoi, että vaikka Alvar vaikutti kaikista eniten hänen näkemyksiinsä, ei hän ollut ikinä tavannut niin inhottavaa ihmistä eikä hyväksynyt tämän itserakasta ja muita halveeraavaa käytöstä.

*

Kun Aino on kuollut, Alvar pääsee kuviin ja ääneen oikeasti. Samalla draama alkaa hiipua, rakennuksia esitellään jo hiukan luettelomaisesti. Kansainvälinen rahoitus lienee osaltaan ohjannut kohteiden valintaa.

Lähestymme nykyaikaa, itseämme. Kadun miehet kommentoivat vastavalmistunutta Kansaneläkelaitoksen pääkonttoria: ”ylellisyyslaitos, vähempikin ois riittäny”. Finlandia-talossa on ”semmonen lihakauppatunnelma”. Samantyylisiä kommentteja saisi kuulla tänäänkin.

Helsingin keskustasuunnitelman vastaanotto katkeroitti Alvarin. Nuoret arkkitehdit käänsivät hänelle selkänsä. Monen mielestä Alvar oli vain kerännyt aikaisempien suunnittelijoiden ideat kokoon ja unohtanut megalomaanisessa suunnitelmassaan inhimillisen skaalan.

Alvar teki uransa aikana valtavia hankkeita suurpääomalle, mutta hän puhui paljon myös inhimillisyydestä ja luokattomasta yhteiskunnasta, piti käsityöläisiä ja rakennusmiehiä tärkeämpinä kuin sopimuksia tekeviä liikemiehiä, halusi korostaa suunnittelussaan sosiaalista omaatuntoa. Talonpoikaiskulttuurin arvostaminen, luonnonarvojen ja erityisesti metsän kunnioittaminen olivat tärkeitä Alvarin ajattelutavassa, ja myös niille olisi suonut aikaa dokumentissa bisneskuvioiden rinnalla. Hienovaraisesti käytetyt brittiläiset 30-luvun alun luontofilmit voi ajatella osana tätä viestiä.

*

Arkkitehtuurielokuvissa rakennukset esitellään usein ilman ihmisiä. Ihmisten läsnäolo saattaa kiinnittää katsojan huomion vääriin asioihin.

Viipurin kirjastossa koululaiset täyttävät tilan, joka tulee heti eloisaksi. Säynätsalon kunnantalossa ollaan hiukan poseeraavasti samalla kun Alvar kuvailee kaiken perustana korostamaansa ihmisen kokoista mittakaavaa. Jyväskylän yliopiston kampuksella parkour taas kuvastaa leikin merkitystä. Alvar oli vaikuttunut Yrjö Hirnin teoriasta leikin keskeisestä osuudesta rakentaessamme yhteiskuntaa ihmisille, suurille lapsille.

Mutta vaikka tiloihin ihmisiä välillä kaipaa, viimeistään epilogissa odotus kyllä palkitaan ylevöittävästi: arkkitehtuuri on ihmistä varten.

Rakennusten detaljeille ei jää aina aikaa, mutta erityisen upeasti ne heräävät eloon Kelan pääkonttorin jaksossa. On myös piristävää kun Paimion parantola paljastuu talvisen sumuisessa ympäristössä klassisten kesäkuvien sijaan. Vesi- tai räntäsadetta ei ole kuitenkaan luvassa.

Arkkitehtuurin kuvaus nostaa elokuvan lajityyppinsä aateliin, mutta ei vain kuvan vuoksi. Leikkauksen (Jussi Rautaniemi) rytmi on pettämätön, äänisuunnittelu (Olli Huhtanen) ja musiikki (Sanna Salmenkallio) täydellistävät lopulta sen tilan, johon katsoja kutsutaan.

Loppujen lopuksi tuttu elokuvan aihe on ehtymätön. AALTO on runsaudensarvi täynnä ulottuvuuksia. Sitä katselee ja kuuntelee lumoutuneena varmasti muutkin kuin tällainen Aaltojen taikapiirissä elämänsä viettänyt.