Lisää suurmieselokuvia

Tampereen elokuvajuhlat järjestetään tänä vuonna 51. kerran. Poikkeuksellisen festivaalista tekee se, että ne järjestetään nyt kokonaan verkossa.

Kotimaisessa kilpailusarjassa on kaksi dokumenttielokuvaa, joista kirjoitin jo DocPoint-festivaalia varten esittelyt: Jörn Donnerista kertova DONNER – PRIVAT sekä Rauni Mollbergista kertova DINOSAURUS. Koska DocPoint järjestettiin sekin verkossa, ei jälkimmäinen elokuva lopulta mahtunut ohjelmistoon.

Donner ja Mollberg olivat kutakuinkin ikätovereita, Molle muutaman vuoden vanhempi. Heidän vaikutuksensa kotimaiseen elokuvaan erityisesti 1960-1970 -luvuilla oli merkittävä, mutta hyvin eri tavalla. Heitä erotti myös taustat; toinen helsinkiläisen kulttuuri- ja taloussuvun kasvatti, toinen vaatimattomista työläisoloista lähtöisin oleva hämeenlinnalaispoika.

Suosittelen lämpimästi kumpaakin elokuvaa.

DONNER – PRIVAT 

Jörn Donnerin koko tuotantoa voi kutsua omakuvan rakentamiseksi, elämän mittaiseksi performanssiksi. Muut ovat tehneet Donnerista muotokuvia, enemmän tai vähemmän onnistuneita, ja John Websterin dokumentti onkin haastavan tehtävän edessä: mitä uutta Donnerista voi enää ilmetä?

Lähtökohtana on Donnerin viimeiseksi tarkoitettu haastattelu joulukuussa 2019. Pirjo Honkasalo laati haastattelusuunnitelman käyttäen innoittajana Donnerin aikoinaan Bergmanille esittämiä kysymyksiä omassa dokkarissaan.

Toinen keskeinen materiaali sisältyy valokuvakansioihin, joissa lukee ”Donner – Privat”: valtava määrä kuvia, joita ei ole aiemmin näytetty missään. Niiden kautta Webster ja leikkaaja-käsikirjoittaja Tuuli Kuittinen syventävät tärkeimpiä teemoja ja muovaavat elokuvasta Donnerin yksityisen elämän epilogin.

Svengaavat rytmit siivittävät 1950-60 -luvun upeita kuvia mm. sisilialaisen pikkukaupungin työläisistä, sodanjälkeisestä Berliinistä ja filmihulluille aina niin kiehtovista maailmantähdistä elokuvafestivaaleilla.

Donner loi oman identiteettinsä levottomana eurooppalaisena, joka halusi nähdä ja kokea maailmaa ja kirjoittaa näkemästään tavalla joka ei ollut Suomessa tavanomaista. Hän oli avoin kaikelle, tutustui kaikkiin, mutta koki silti ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä. Kirjoittamisesta tuli vastaisku yksinäisyydelle. ”Perintöni koostuu sanoista”, sanoo todellinen Man of Letters.

Keskeisiä kertojia ovat myös esikoispoika Johan, nuoremmat Rafael ja Daniel, elämänsä naiset Harriet Andersson ja Bitte Westerlund. Kuvat kertovat olennaisuuksia: kuvat Johanista ja Jakobista, joille nuori isä ei koskaan kyennyt olemaan oikea isä, koska oli niin epäkypsä, kuten itse määrittelee; riemukkaat kotivideot nuorimpien poikien lapsuudesta; rakastuneen miehen ottamat kauniit valokuvat Harrietista ja Bittestä.

Donner – Privat on hyvin antoisa siksi, että avoimen henkilökohtaisia ja arkisiakin asioita käsitellään lämmöllä ja niihin liittyy paljon elämän viisautta. Donner on aina osannut tiivistää ja puhua rakkaudesta, vanhemmuudesta, isättömyydestä, epäonnistumisista, pettymyksistä, omasta tarpeettomuudestaan ja tietysti kuolemasta. Kuoleva mies katsoo vielä kerran menneeseen, mutta viime kädessä hänen sisimpäänsä ei ole kenelläkään asiaa.

DINOSAURUS

Dinosaurus on harvinaista laatua. Edesmenneistä kotimaisista elokuvantekijöistä ei Peter von Baghin jälkeen juuri kukaan ole ollut kiinnostunut.

Veikko Aaltonen oli seitsemän vuoden ajan töissä legendaarisen Rauni Mollbergin projekteissa, etupäässä käsikirjoittajana, leikkaajana ja apulaisohjaajana. Työskentely kävi todellisesta korkeakoulusta.

Aaltonen luo kokonaiskuvaa, analysoi Mollen elokuvia, kertoo etenemisen teatterikoulusta tv-teatterin kautta suomalaisen elokuvan suureksi auteuriksi, jonka teokset keräsivät huikeita katsojalukuja ja levisivät laajalti myös ulkomaille. Täydellistä periksiantamattomuutta työssään vaalinut Molle oli kiistelty, ristiriitainen ja monille pelottavakin hahmo, sitä Suomessa yleistä lajia tekijöitä, jotka tuottivat elokuvansa itse ymmärtämättä tuotannollisia lainalaisuuksia juuri lainkaan.

Dokumentti valaisee eritoten 1970-80 -lukujen kotimaisen elokuvan maailmaa. Ääneen pääsevät läheiset, ystävät, elokuvatyöntekijät ja alan vaikuttajat, yli 40 haastateltua. Myös uuden sukupolven tekijöitä on runsaasti mukana. ”Taiteilijanerojen” aikakausi on päättynyt ja #metoo tullut, toisaalta kritisoidaan nykytuotantojen kaupallisia lähtökohtia. Asioilla ja aikakausilla on puolensa.

Mollen karisma välittyy runsaassa arkistomateriaalissa. ”Suuri on taiteen valtakunta”, hän lausuu Leinoa heti johdannoksi. Making of -kohtauksissa ohjaustavat tulevat näkyviksi. Hän ei aina osannut välittää pyrkimyksiään muulle työryhmälle, ja luottamus, erityisesti kuvaajaan, oli löydyttävä muuta kautta. Molle eläytyi ja hurmioitui, mutta tuotannot olivat niin rankkoja, että harva halusi tulla uudelleen mukaan.

Jälkeenpäin ajatellen kohutuimpia hetkiä elettiin Milkan (1980) tuotannossa. Mia Huntuksen kasvot on Aaltosen haastattelussa jätetty pimentoon. Nuorten tyttöjen koekuvausvideo on rajattu dokumenttia varten uudelleen.

Myöhemmin työtapa alkoi kääntyä rasitteeksi ja johti vanhenevan ohjaajamestarin vainoharhaisuuteen ja demonisuuteen. Mollen uran loppu ei ollut kauneimmasta päästä. Aika ajoi ohitse, mutta Aaltosen hieno dokumentti antaa uskoa siihen, että hänen teostensa arvo ymmärretään taas uudelleen.

Metsän tarina jatkuu – Osa 1

metsa_palaa

Parikymmentä vuotta sitten suunnittelin dokumenttielokuvasarjaa suomalaisesta metsästä. Arkistoissani olevasta käsikirjoituksesta huomaan, että jos se elokuva olisi tehty, ei aiheeseen olisi tarvinnut palata suunnilleen sataan vuoteen, niin definitiivinen paketti oli kyseessä.

Read More