GRAND TOUR 1939

Näyttely GRAND TOUR 1939 on avoinna Galleria Laterna Magicassa 6.4.-30.4.2022.

Selailin isoisäni valokuva-albumeja ihmeissäni jo nuorena. Niissä oli mm. mummun ja vaarin hääkuvia, matkoja Savossa ja Pohjois-Karjalassa, paljon kuvia isästäni vauvana – ja lisäksi paljon kuvia ympäri Eurooppaa.

Place de L’Etoile, Paris

Esko Suhonen (1908-1984) valokuvasi ahkerasti koko ikänsä. Valokuvakokoelma kattaa tuhansia negatiiveja ja dioja vuodesta 1930 alkaen.

Nuo Euroopan kuvien tausta paljastui itselleni vähitellen. Huhtikuussa 1939 vaari ja mummu lähtivät ystävineen klassiselle Grand Tourille. Seurueeseen kuuluivat siis isoisäni, arkkitehti Esko Suhonen, Kansallismuseon intendenttinä tuolloin toiminut, tuleva historian lehtori fil.maist. Alli Suhonen (os. Sohlman) sekä pariskunta Honkavaara, rakennusmestari-arkkitehti Sakari ja tämän puoliso Airi (os. Venho). Kulkuvälineenä oli Honkavaarojen saksalainen, etuvetoinen ja litran moottorilla varustettu Adler Trumpf Junior.

Matkareitti noudatti monessa mielessä sitä erityisesti 1700-luvulla kukoistanutta aatelisnuorten keskuudessa muodikasta sivistysmatkailua Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Kolmikymppiset helsinkiläiset astuivat Turussa Tukholman-laivaan 22.4.1939. Autolla jatkettiin Kööpenhaminan, Hampurin ja Münsterin kautta Hollantiin, Brysseliin ja Pariisiin. Toukokuussa suunta oli kohti etelää, Ranskan ja Italian Rivieralle ja sieltä mm. Firenzeen ja Venetsiaan.

Maailma oli vielä turisteille rauhallinen, mutta toisenlaisiakin ennusmerkkejä oli näkyvissä. Keski-Euroopassa oli havaittavissa jo ”tilanteen tuntua”, kuten Suhonen myöhemmin kirjoitti kirjeessään. Paluumatka kulki Brennerinsolan ja Itävallan kautta Müncheniin, Berliiniin ja Königsbergiin. Dokumentaarisiin otoksiin tallentui sotilasparaateja ja -marsseja.

Maatalousseurojen keskusliitossa rakennuskonsulttina työskentelevä Suhonen kertoi matkan jälkeen Aamulehden haastattelussa, että yhtenä matkan tarkoituksena oli tutustua rakennustoimintaan useissa Euroopan maissa, ja että hän tarkkaili ensi sijassa esikaupunki- ja maatalousrakennuksia. Negatiivien joukossa on luonnollisesti paljon otoksia rakennuksista, mutta Suhonen valokuvasi myös elämää ympärillään, ihmisiä kaupungeissa ja maaseudulla, nähtävyyksiä, museoita, matkantekoa. Satamassa tai siltojen luona turistille tultiin ilmoittamaan, että kuvaaminen on kielletty.

Grand Tourin viimeiset rauhalliset hetket elettiin meren äärellä Pärnun Rantahotellissa kesäkuun alkupäivinä. Toisen maailmansodan syttymiseen oli kolme kuukautta aikaa.

Suhosen valokuvat eri puolilta Eurooppaa ovat ajankuvana ainutlaatuisia. Ne ovat romanttisia, klassisia, moderneja, nostalgisia, impressionistisia, riippuen siitä missä ajassa niitä katsoo ja miten niitä lähestyy. Tänä päivänä niitä on helppo katsoa kadonnutta aikaa samalla kaivaten tai kauhistellen – tai mahdollista tulkita kertomuksena siitä lumemaailmasta, missä ihmiskunta eli niinä päivinä. Kaupunkinäkymät Pariisista, Berliinistä tai Venetsiasta näyttävät kenties ensisilmäyksellä tutuilta, mutta tietoisuus ajankohdasta saa näkemään niissä muutakin sisältöä; ”ihminen näkee, mitä tietää” (Goethe).

Taiteellisesti kunnianhimoisissa ja aiheiltaan monipuolisissa kuvissa voi nähdä Suhosen läheisen ystävän, kuvaaja Eino Mäkisen, vaikutusta. Esko ja Eino kulkivat monilla yhteisillä kuvausmatkoilla 30-luvulta lähtien.

Valokuvien esittämä maailma tavallaan katosi syksyn saapuessa eikä mikään palannut entiselleen. Sodan keskellä joulukuussa 1939 Esko Suhonen muisteli kirjeessään: ”Jouduin päivällä pusaamaan Euroopan kartan kanssa ja katselin siitä viime keväistä reittiämme, jolloin teimme huolettoman retken halki Euroopan. Olen monesti ajatellut, että kyllä meillä sentään on ollut onni myötä, kun saimme tehdä senkin matkan.”

Sotavuosien aikana matka ja siitä otetut kuvat unohtuivat tyystin eikä niitä muisteltu juuri myöhemminkään.

Alli, Nizza

Katsoessani nyt isovanhempieni Grand Tourin silmänräpäyksiä näen toiveikkuutta, uskoa tulevaisuuteen, maailmojasyleilevää tunnetta monissa kuvissa. Eivätkä ne katoa niistä koskaan.

 

 

Petteri ja lisäperunat – Kohtaamisia Peter von Baghin kanssa

kinojoukola1Ensimmäinen kohtaaminen Petterin kanssa tapahtui syksyllä 1979 jolloin liityin elokuva-arkistoon ja kävelin sisään Kino Joukolaan. En muista, mitä Petteri sanoi ennen elokuvaa, mutta minulla oli jo mielikuva hänestä. Olin kuullut ”lisäperunoista”.

Isäni oli kertonut, että yliopiston ruokalassa 1960-luvulla keittäjiltä sai pyytää lisäperunoita, jos perusannos ei vatsaa täyttänyt. Eräs opiskelija kuulemma haki ainoastaan lisäperunat, kun ei ollut varaa ateriaan. Käsitin silloin, että Petterin isä ei tukenut taloudellisesti poikansa opiskeluja, mutta tästä minulla ei ole tarkempia tietoja.

Read More