SODAN JA RAUHAN LAPSET – ENNEN ENSI-ILTAA

Sodan ja rauhan lapset” esitettiin Rotterdamin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla tammikuussa 2024 ja DocPoint -festivaaleilla helmikuussa. Nyt maaliskuun 22. päivänä koittaa kotimainen ensi-ilta teatterilevityksessä.

On vaikea kuvitella, että elokuva lähti liikkeelle jo yli kahdeksan vuotta sitten. Ensimmäinen aihio oli kevät 1941. Mitä tapahtui viimeisinä kuukausina ennen jatkosodan alkua? Ennen kuin Suomi hyökkäsi. 

Näkyviä tapahtumia oli tietysti helppo löytää. Väestöliitto perustetaan helmikuussa, Saksan teollisuusnäyttely valtaa Messuhallin, Hitlerin ”Taisteluni” julkaistaan suomeksi, maaottelumarssiin osallistutaan toukokuussa jne.jne. 

Piiloon jää luonnollisesti paljon asioita, joita ei kansalle haluta kertoa, varsinkin tiivistynyt yhteistyö Saksan kanssa, sotajoukkojen saapuminen, asekaupat ja vapaaehtoisten suomalaisten värvääminen SS-joukkoihin, jonka seurauksena he pian taistelevat mm. Mariupolissa ja Zaporižžjassa.

Tutkiessani arkistoista, millaisilta nuo muutamat kuukaudet Suomessa näyttivät, kiinnitin huomiota kuviin leikkivistä lapsista, innokkaista koululaisista, urheilevista nuorista, talkookisoihin osallistuneista pojista ja tytöistä, reippaista partiolaisista. Paljon oli myös kuvia viattomien lasten sydäntä särkevistä katseista. Tuntui että näitä kuvia oli paljon enemmän kuin ennen kevättä 1941. Menetettyä Karjalaa sureva perhe oli liitetty Rajaseutu-arpajaismainokseen, jossa pieni poika seisoo pää pystyssä, jämerä ilme kasvoillaan: ”Minä olen nyt meidän perheen isäntä”. 

Nämä lapset eivät joutuneet rintamalle vaikka joutuivat sodan kokemaan. Rintamalle joutuivat sen sijaan ne, jotka olivat kokeneet lapsena sisällissodan, ja ne, jotka olivat sotien välisenä aikana kasvatettu uhrautumaan isänmaan puolesta. Uusia lapsia (”hyviä lapsia”) alettiin valmistella tuleviin sotiin, mutta heitä oli valtiojohdon ja Väestöliiton mielestä liian vähän. ”Tämä maa voisi elättää 15 miljoonaa asukasta”, kirjoitti Elsa Enäjärvi-Haavio, joka laati Väestöliiton tavoiteohjelman. Hänen mukaansa kimppuumme ei voisi hyökätä, jos väkiluku olisi riittävän suuri.

Kukaan ei tietenkään sanonut julkisesti ääneen, että lapsia synnytetään tykinruoaksi, mutta presidentti Risto Ryti kuitenkin korosti, että ”väestön lisääntyminen on ajan oloon kansamme olemassaolon peruskysymys. Kaikki syyt jotka hidastuttavat kansan tervettä kasvua, on sen vuoksi mahdollisuuden mukaan poistettava.”

Vähitellen elokuvan fokus laajeni keväästä 1941 aina sisällissotaan asti. Kun katsoin arkistofilmejä, joissa lapset esiintyvät 1920-40 -luvuilla, se kaikki alkoi tuntua melko tutulta. Kävin itse kansakoulua 1970-luvun alussa ja ihan samaan tapaan meillä silloinkin koulutunnin alussa rukoiltiin kädet ristissä ja juhlasalissa (= voimistelusalissa) laulettiin kuorossa ”Ateenalaisten laulua” kuten noissa vanhoissa filmeissä. 

Koulumme rehtori oli ollut vapaaehtoinen SS-mies (kuoronjohtaja!), ja koin suuren yllätyksen kohdatessani hänet runsas kymmenen vuotta myöhemmin Helsingin kaitafilmipiireissä. Hän oli ruvennut tekemään eläkepäivillään matkailuelokuvia. Ne käsittelivät aina Israelia ja sen turistikohteita. 

Minulta on kysytty kaikkien edellisten historiadokumenttieni kohdalla, jo yli kymmenen vuoden ajan, että miten tämä onkin nyt taas niin ajankohtainen elokuva, vaikka se käsittelee kaukaisia tapahtumia. Niin on käynyt Jäämarssin (2011), Ompelijattaren (2016) ja Ikuiseen rauhaan (2021) kohdalla.

Ehkä nyt voi todeta, että eivät ne ole vain ajankohtaisia, vaan myös täysin ajattomia.

Arkistomateriaali, jota nykyään voimme helposti pitää propagandistisena, oli omana aikanaan enemmänkin valistuksellista sisältöä. ”Sodan ja rauhan lapsissa” on otoksia noin 80:sta eri elokuvasta. Lapset esiintyivät tuon ajan elokuvissa ylipäätään melko vähän, mutta jos elokuvien nimistä voi jotain päätellä, niin työ ja kevät ovat keskeisiä kuvaamaan lasten elämää: ”Auttamistahtoa ja työn iloa”, ”Hetki lasten parissa”, ”Ja nyt sitä lähdettiin”, ”Kouluradio – tarua ja totta kevään merkeissä”, ”Lapset – ihmiskunnan kevät”, ”Leikkiviä lapsia”, ”Naurava kevät – lasten lumiparaati”, ”Nuorten voimalla”, ”Poikien työpalveluleiri”, ”Tee pojasta mies”, ”Työ kutsuu tyttöjämme”, ”Työn nuoret leirillä”.

Kun aloin kehitellä ”Sodan ja rauhan lapsia”, – elettiin vuotta 2016 – olivat puheet Euroopassa ja Suomessa koventuneet, mutta en olisi uskonut, että se oli vasta alkua. Tänään vuonna 2024 puheet ovat toisinaan vielä kovempia ja vihaa täydempiä kuin 1930-luvulla. Itse toivon, että elokuva antaisi aiheen ajatella, mitä mennyt kertoo nykyajasta, mihin suuntaan olemme menossa, ja mitä voisimme tehdä solidaarisuuden ja rauhantahdon eteen.

 

Valokuvat: Aarne Pietinen / Museovirasto