Illuusio sammalhuoneesta

On talvi ulkona, myrskyä ja lunta, jäätyneet aallot, pimeyttä, hiljaisuutta,

odotusta. Ihmismeri ei jäädy koskaan. Yksi sen aina rauhattomista

laineista on tunkeutunut tähän pieneen lahdelmaan etsien rantaa.

Miksi olemme tässä? Aatos meitä elvyttää, aate meidät yhdistää. Tahdomme

suojella eläimiä ihmisen vääryyttä vastaan.

(Zachris Topelius)

Sammalhuone-kirjan tekemisessä ensimmäinen lähtökohta oli luonnollisesti Kai Fagerströmin valokuvat. Miten nämä erityislaatuiset kuvat muodostavat yhtenäisen maailman ja millä tavalla ne tulevat lähelle katsojaa ja lukijaa? Kuvat eivät ole luontokuvauksen valtavirtaa, vaikuttavien tilanteiden, ihmeellisten hetkien, eläinten käyttäytymisen tallentamista, vaan jossain määrin kuin muotokuvia metsästä ja sen asukeista. Kuin kuvaaja ja kuvattava olisivat sopineet kuvaushetkestä ja aloittaneet sitten yhteistyön.

Tämä tulkinta on tietenkin kaukana siitä, mitä itse kuvauspaikalla on tapahtunut. Sammalhuoneen kuvissa eläimet tulevat kuitenkin niin lähelle, että ihminen väistämättä alkaa muovata kohteisiin inhimillisyyden piirteitä. Nehän ovat kuin me…

Tekstintekijänä en tällaista halunnut korostaa, kuvat saisivat kommunikoida lukijan ja katsojan kanssa keskenään.

Kirjallisempi lähtökohta löytyy teoksen nimestä. Sammalhuone viittaa Timon lauluun oravasta Seitsemässä veljeksessä, ja sen myötä alkavat mielikuvat herätä. Veljesten elämäntilanteessa kuvitelma turvapaikasta, jossa saisi olla rauhassa ja unohtaa ulkopuolinen kavala maailma, on hyvin voimakas. Heille sammalhuone merkitsee jotain jonne kukaan ei pääse häiritsemään. Nyt pienellä oravalla on siellä pehmoinen vuode, jonne ei hallin hammaskaan yllä. Heiltä se vielä puuttuu.

Veljekset kokevat moneen otteeseen, että elämä metsän asukkina, eläimenä, olisi paljon auvoisempaa kuin ihmisenä kaikkine ankarine velvollisuuksineen.

Päätin, etten palaa kotiin ennen kuin olen muuttunut itse eläimeksi, avannut silmäni vaikkapa halkihuulisena jänönä näreen alla, nummia tonkivana piirtoposkeisena mäyränä, paksukarvaisena karhuna tai avuttomana oravanpoikasena, joka halusi paeta lajitovereidensa luo kaukaiseen hämärään. Ja silloin veljet saisivat yrittää vangita minut. Minä niille näyttäisin.

Sammalhuoneen teksti lähtee liikkeelle Aleksis Kiven luontosuhteesta. Kivi oli luontoelämysten innoittama vaeltelija, jolla oli konkreettinen ote pärjäämiseen niillä keinoin mitä nykyään kutsuisimme luonnon ehdoilla elämiseksi. Todellisuus iski tietenkin niin veljeksille kuin Kivelle itselleenkin lukua.

Yritin koko ajan perustella toimintaani metsän eläimiä kohtaan. Kuvittelin, että suhteeni niihin oli henkilökohtainen ja että kunnioittaisin niitä niiden itsensä takia, eläiminä.

Olin kulkenut metsissä koko ikäni, vähitellen ase oli tullut mukaan matkaan. Ensimmäisen teeren olin ampunut 9-vuotiaana. Ajattelin, että tuntemalla eläimen käyttäytymistavat, sen yhteisön, jossa se vaikutti, elin samalla kuin saalistettavan maailmassa, sen kaltaisena. Tein yhtä lailla fyysistä työtä saadakseni saaliin kuin eläin teki minua paetessaan. Kuvittelin, että olimme tasaveroiset.

Halusin tuoda Aleksiksen rinnalla myös luonnonsuojelullisen näkökulman. Sellaisen kirjoittaminen nykypäivän näkökulmasta on jo kovin vaikeaa, koska tuntuu että kaikki on kirjoitettu, samat jargonit, mielipiteet ja tieteellisten tutkimusten tulkinnat toistuvat luontokirjoissa ja -kolumneissa. Halusin perspektiiviä tähänkin teemaan. Luonnonsuojelu ei syntynyt Koijärvellä, vaan on jotain hiukan vanhempaa perua.

Zachris Topelius oli ensimmäinen todellinen luonnonsuojelija Suomessa, aikansa radikaali, joka sittemmin on joutunut kantamaan satusedän viittaa vähän turhan raskaasti.

Ehdotin, että säätäisimme lain, joka estäisi meitä vihassa ja typeryydessä ruoskimasta hevosiamme, näännyttämästä lehmiämme, piinaamasta eläimiämme teurastuksessa tai antamasta kalojen ja lintujen vitkalleen kuolla julman kuoleman. Sen sijaan pikaisesti päästäisimme heidät kärsimyksestään, silloin me vähitellen alkaisimme kunnioittaa myös muita eläimiä ja ihmisiä. Niin minä uskoin.

Topeliuksen tekstejä tutkiessani hämmennyin, kuinka vahvasti hän puuttui suomalaisen yhteiskunnan tilanteeseen. Hän – kuten Kivikin – eli aikana, jolloin kaikki muuttui.

Olin sitä ensimmäistä sukupolvea, joka koki teollistumisen ja kaupungistumisen muutokset ihmisten ja luonnon suhteessa.

Maatalousvaltainen kulttuuri koki vallankumouksen ja siinä yhtälössä luonnon merkitys korostui yksioikoisella tavalla. Topelius järkyttyi. Kun hän oli aiemmin kirjoittanut, ettei halua käpertyä itseensä, vaan nähdä oman asuinseutunsa, oman kotimaansa yhtenä osana laajaa Eurooppaa, hän myöhemmin masentui ja koki, että kaikki yritykset auttaa luontoa ja eläimiä ovat epäonnistuneet, luonto itkee meidän tekojemme, meidän itsekkyytemme ja ahneutemme takia. Ihmiset eivät ole valmiita luopumaan asemastaan tippaakaan.

Onko sammalhuone lopulta vain illuusio, haavekuva? Itseensä käpertyminen ei ollut vaihtoehto silloin eikä se taida olla vieläkään.

Teos kertoo ihmisestä, luonnosta ja Suomesta ennen, nyt ja tästä eteenpäin. Se, että kirjan nykypäivän kertoja, joka on nimetty Villeksi, ottaa puheenaiheekseen metsien suojelun, metsästyksen, petovihan tai suhteemme vieraslajeihin, on suoraa jatkumoa runsaan vuosisadan takaa. Ne eivät ole niinkään biologisia kannanottoja kuin filosofis-moraalisia pohdintoja. Luonto ei voi elää ihmisestä erillään, mutta ihmisten moraaliset näkemykset voivat vaikuttaa luonnosta riippumatta. Siinä ihmisen ja luonnon välisen suhteen dilemmat usein kärjistyvätkin. Monessa mielessä mikään ei ole muuttunut Aleksiksen ja Zachriksen ajoilta.