Ryti, Tanner ja Mannerheim kotikatsomossa

goringinsauvaJulkaistu Elokuvakulttuurilehti LehtiSetissä joulukuu/2008

Parikymmentä vuotta sitten istuin päiväkausia elokuva-arkistossa katsomassa vanhoja elokuvia. Enkä nyt tarkoita Orionin klassikkoesityssarjoja, vaan Pursimiehenkadun Steenbeckien äärellä kelaamassa arkistomateriaalia. Tein useita arkistofilmeihin perustuvia dokumentteja ja uskoin nähneeni valtaosan suomalaisesta lyhytfilmimateriaalista ennen vuotta 1945. Noista ajoista alkaen minun on ollut vaikea suhtautua muihin arkistomateriaalia käyttäviin dokumentteihin, koska lähes jokainen klippi on tullut tutuksi itselleni alkuperäisestä yhteydestä.

Se materiaali, ”matsku”, ”kama”, minkä näin, taisi sittenkin olla vain jäävuoren huippu. Sittemmin on tapahtunut paljon. Arkistomateriaali on saapunut kotikatsomoihin. Puolustusvoimien elokuvakokoelma siirtyi vuonna 2003 Elokuva-arkistolle (joka sittemmin vaihtoi nimensä jäljittelemään espanjalaista kuohuviiniä). Tuostakin materiaalista näin toki jo puolustusvoimien ankeassa kellarissa aimo annoksen, mutta paljon, hyvin paljon, oli silloin kätköissä, ehkä jopa lukkojen takana. Ainakaan sitä ei kukaan minulle silloin esitellyt.

talvisodan_katsauksetNyt sodanaikainen materiaali on kaikkien nähtävillä, kunhan vain painelee kaukosäädintä. Maanpuolustusyhtiön sota-VHS:t ovat haalea muisto vain. Elokuva-arkisto on julkaissut vuosi sitten kahden dvd:n kokoelman ”Talvisodan katsaukset”, tänä syksynä kokoelman ”Mannerheim – uutisfilmejä 1918-55” ja vastikään isänpäiväksi lanseeratun ”Hyökkäävät kamerat: Jatkosodan katsaukset osa 1”. Yhteensä kokoelmissa on seitsemän dvd:tä, 20 tuntia (!) historiallista dokumenttielokuvaa. (Toinen vastaava kymmenen tunnin paketti jatkosodan materiaalia on tulossa vuoden kuluttua.) Mukana ovat siis kaikki viralliset katsaukset, mutta myös paljon lyhytfilmejä ja muutamia toimitettuja koosteita. Materiaali on siirretty muuttamattomana eli katsojien käsillä on ainutlaatuinen lähdejulkaisu.

Mutta mitä levyt sitten todella sisältävät? ”Dokumenttielokuvaa”? Suomi-Filmin johtaja, Risto Orko, sanoi aikoinaan: ”Samalla hetkellä kun ensimmäiset barbaarisen lentohyökkäyksen jäljet olivat Helsingissä havaittavissa, samalla hetkellä muuttui myös filmitaiteen luomisemme dokumentaariseksi todellisuuden kuvaukseksi.” Suomi-Filmi oli valmistautumassa vuoden 1940 olympialaisten kuvauksiin ja hankkinut niitä varten uutta kamerakalustoa. Se siirtyi sujuvasti uuteen tehtävään. Katsojien onneksi talvisodan ja jatkosodan katsauksia oli tekemässä elokuvamiestemme parhaimmistoa: ohjaajista mm. Vaala, Leminen, Saarikivi, kuvaajista mm. Forsman, Töyri, Blomberg, Pihlström.  Orko mainosti, että miehemme ”taistelevat kaikilla rintamilla ase toisessa ja kamera toisessa kädessä.”

jatkosodan_katsauksetJos talvisodassa vielä hiukan harjoiteltiin propagandan tekoa, niin jatkosodassa annettiin sitten palaa kunnolla. Tyyli oli hioutunut, enää ei tarvinnut miettiä, minkälaista elokuvaa tehdään. Hyökkäysvaiheen katsaukset ovatkin kuin parasta sota-actionia. Ja mitä enemmän tilanne jumiutui asemasodaksi, rakentuivat katsaukset eri teemojen ympärillä ja niistä tuli pieniä dokumentteja. Jatkosota-kokoelma onkin hienosti toteutettu aarreaitta ihmiselle, joka haluaa päästä asian ytimeen. Ohjaajien tehtävänä oli leikata materiaali, sitten sensorit ja Puolustusvoimat tarkistivat kokonaisuuden. Joku Lemisen ”Mannerheim 75 vuotta” on upeasti rakennettua propagandaa, puoleen väliin ilman spiikkiä kehittyvä isänmaallinen myytin kohotus.

Nykyajan näkökulmasta selostusteksti on elokuvien heikoin kohta. Se kirjoitettiin valmiiksi leikattuun kuvaan. Turo Karton, Topo Leistelän tai Veikko Itkosen omat tyylit on varsin helppo huomata. Mitä parempi sotatilanne on, sitä ronskimpaa ryssävihaa ja rasismia selostaja viljelee ja hetula lentää jermumaisesti. Lopulta vastassa ei ole enää vain imperialistinen Neuvostoliitto, vaan silkat iivanat, vanjat, aasialainen rutto ja Stalinin haaskalinnut (”parempiakin lintulajeja on hävitetty sukupuuttoon”).

Elokuva-arkiston Finnkinon kanssa yhdessä julkaisema Teuvo Tulion elokuvien kokoelma on hyvässä muistissa hienona elokuvakulttuurityönä. Mutta kun järisyttävä määrä sota-aineistoa pursutetaan kauppoihin, tulee miettineeksi, miten tällainen hieno kulttuuriteko onkaan kuin huomaamatta paljastunut hyväksi bisnesideaksi, ajanhermoon iskeväksi myyntikikaksi. Elokuva-arkiston tutkijoiden ideasta alkunsa saanut työ kun on tuottanut hurjaa tulosta ja kokoelma toisensa perään tulee luultavasti myymään toistakymmentätuhatta kappaletta.

Vaan kuka jaksaa oikeasti katsoa kaiken tuon ”kaman”? Kaksikymmentä tuntia propagandistista sotakuvaa ei voi olla kuin historiantutkijalle tarkoitettua, vai mitä? Sananlaskujen kyllästämät selostustekstit alkavat puuduttaa jo kolmannen katsauksen kohdalla. Elokuvia on pakko katsoa säännöstellen, muuten saa ähkyn. Tai sitten pitää keksiä uusia tapoja katsoa. Ehkäpä tässä olisi oiva tilaisuus teemajuhlien atmosfäärin luomiseen: tykillä isolle seinälle heijastettuna voi äijäporukka kokoontua nauttimaan virvokkeita nahkasaappaissa, kantaa oheisrekvisiittaa suomalaiseen makuun, kertoa härskejä vitsejä, muistella isoisiä jne. Arkistoelokuvia lukuun ottamatta siis ihan tavanomaista illanistujaista.

marski_kansiKirjoitan tätä tekstiä isänpäivänä ja huomaan, että edellisten päivien lehdissä Mannerheim- ja Jatkosota-dvd ovat olleet vahvasti esillä Remeksen, Tervon ja muiden sotakirjojen rinnalla. Jäävätkö dvd:t vain koristeiksi kirja/videohyllyihin? Hetki tuoda elokuvat markkinoille vaikuttaa oikealta, sillä paitsi, että viimeiset veteraanit alkavat olla siinä kunnossa, että dvd-soittimien näpläily ei pian suju ilman sisarhentovalkoisten apua, myös nuorempi polvi äänestää innokkaasti Mannerheimia ja Rytiä suurimmiksi suomalaisiksi. Tai mistä minä tiedän, äänestääkö oikeasti, sillä tulokset ovat anonyymejä nettiäänestyksiä.

Mannerheim-kokoelman takakannessa isketään nykyajan henkeen: ”Suomalaisista suurimman valkokangasilluusio herää eloon tämän ajan kotipäätteiden äärellä”. Kyllähän minäkin katson ennenäkemättömiä kuvia ”Päämajakaupunki Mikkeli” –koosteesta silmät kiiluen yrittäessäni löytää kuvista isoisääni.

*

Sitten on se elokuvantekijän tapa katsoa. Elokuvantekijälle olennainen kysymys tietysti on, mitä tällaiset kokoelmat merkitsevät, kun kohta mikään ei ole enää “ennennäkemätöntä” ja “harvinaista”? Kun kävelee elokuva-arkistoon ja kysyy sotakuvaa, niin käteen työnnetään dvd, jonka kaikki ovat jo nähneet. YouTube ja Ylen Elävä Arkisto ovat tehnyt arkistomateriaalista lopullisesti sitä ”kamaa”, bulkkia. Nyt kysytään dokkarintekijältä silmää löytää todella olennainen elokuvallisesta historiankirjoituksesta. Nyt ei päästä enää yhtä helpolla kuin ennen.
Arkiston työntekijät toivovat tietysti, että ennennäkemätöntä materiaalia löytyisi ikuisesti, ja siihen toiveeseen taatusti elokuvantekijätkin yhtyvät. Sellainen sota-ajan materiaali alkaa kuitenkin olla jo kiven alla. Tässäkö tämä nyt oli? Filmiarkeologien löytöjä odotellessa Suomen kansa saa nyt kollektiivisesti nauttia uudelleen menneiden sukupolvien hetket. Ahdistavan kaamoksen keskellä voi tutun tavatessaan pysähtyä keskustelemaan vaikkapa niistä hienoista filminpätkistä puolentoista minuutin mittaisessa lyhytelokuvassa ”Lapset maalle!”.

Hitler_Mannerheim_RytiSiinä keskityttiin olennaiseen. Lapset leikkivät uimarannalla ja selostusteksti kertoo: “Lapset on saatava osalliseksi auringosta ja elämästä. Heidät on toimitettava pois kaupunkien kivierämaasta, viheriöitsevän luonnon keskelle. Jokainen päivä jonka lapset viettävät kaupungissa on menetettyä terveyttä, kadotettua elämää. Toimita siis jo tänään, hetkeäkään viivyttelemättä, lapsesi maaseudulle, auringon ja puhtaan ilman pariin”.

Ainutlaatuista ”todistusvoimaa”.

Kesä oli kaunis. Jatkosota syttyi kaksi viikkoa myöhemmin.