Otalampi – Elokuvakylä

redsJulkaistu OtaSanomissa 1/09

Pääkaupunkiseudun naapurikunnat ovat olleet aina suosittuja kuvauspaikkoja suomalaisille elokuvantekijöille – ja eritoten tuottajille, jotka mielellään ovat kustantaneet kuvausryhmän maaseutumaisemiin niin lähelle Helsinkiä kuin mahdollista. Niinpä Vihdin maisemia on Nurmijärven, Sipoon ja Kirkkonummen ohella tarttunut kiitettävästi suomalaisen elokuvan historiaan. Ja silloin tällöin myös ulkomaiseen.

Outi Heiskasen kirjoittamassa teoksessa ”Tehtävä Suomessa – kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa” (2008) on infoa mm. John Goldschmidtin “Mashenkasta” (1987), mutta varsinkin Warren Beattyn ”Punaisista” (1981) löytyy monta hauskaa anekdoottia.

Jo kuvausten alkaessa Ilta-Sanomat veisteli:

”Mistäpä muualta maailmasta löytyisi niin takapajuisia paikkoja, että ne aivan sinällään kelpaavat kuvaamaan vaikkapa vuosisadan alun vanhaa venäläistä rautatieasemaa”.

Kuvaukset alkoivat kirpeässä aamupakkasessa Otalammella 24.10.1979. Kymmenen linja-autollista avustajia lähti Katajanokan Merikasarmilta kohti kuvauspaikkaa. Asemapuistossa odotteli lisäksi kymmenkunta ratsuhevosta sekä vuohia, kanoja ja sikoja hoitajineen, kirjoittaa Heiskanen. Loppujen lopuksi niitä ei tarvittu lainkaan.

Statistit eivät tienneet etukäteen rooleistaan. Suurin osa avustajista puvustettiin ja maskeerattiin haavoittuneiksi venäläisiksi sotilaiksi. Kuvauspäivät venähtivät jopa kymmentuntisiksi ja avustajan päiväpalkkio ylsi keskimäärin 169 markkaan (nykyrahassa 81 euroa). Lisäksi tarjolla oli kaksi ateriaa ja kahvia rajoituksetta.

Otalammen saldo ei lopullisessa elokuvassa kestänyt viittä minuuttia pitempään. Paikallislehden kommentti Otalammen kuvausten vaikutuksista seudun talouteen oli silti ikimuistettava:

”Laaksosen sekatavarakaupan virvokkeiden ja tupakanmyynnissä on näinä kahtena päivänä nähtävissä aikamoista nousua.”

*

Selvää on, että suurin osa Otalammella kuvatuista elokuvista keskittyy aseman seudulle, kuten em. ulkomaiset suurtuotannot. Asemakokonaisuus on alkuperäisen ilmeensä ja sijaintinsa vuoksi elokuvantekijöille ainutlaatuinen paikka. Mahdollisuus käyttää vanhaa junakalustoa nykyään vain tavaraliikenteelle varatulla reitillä on aivan olennainen etu.

Tuija-Maija Niskasen televisiolle tehdyssä, Edith Södergranin elämästä kertovassa, “Landet som icke är” (1977) -filmissä Otalampi sai esittää Karjalan kannaksella sijainnutta Raivolan asemaa.

Jussi Tuomisen kirjoittamassa ja Lasse Lindbergin ohjaamassa TV 2:n minisarjassa “Ottakaa juna kiinni!” (1986) Matti Pellonpää, Paavo Piskonen ja Timo Virkki ryöstelivät junia lännen tyyliin, mutta itselläni ei ole mitään mielikuvia sarjasta eikä Otalammen roolista.

Veikko Aaltosen tv-elokuva “1943 Elokuu” (1989) sijoittui jatkosodan aikaan. Ylen elävästä arkistosta voi katsoa sarjan klippejä, joista löytyy myös kuvaa Otalammen asemalta.

1990-luvun lopulla asemalla vierailtiin ainakin kahdesti.

Hanna Miettisen (nyk. Maylettin) lyhytelokuva ”Ratapenkan Ruusu” (1996) kertoo nuoresta naisesta, joka odottaa kahta ihastustaan sodasta. Hän saa kummaltakin kirjeen, jossa he kertovat tulevansa asemalle klo 12:n junalla ja haluavansa vastauksen tärkeään kysymykseen. Neidolle valinta on luonnollisesti vaikea. Elokuvan tarina on Maylettin mummun tarina ja toteutettu mykkäelokuvapastissina väliteksteineen kaikkineen.

Maylettin kontakti Otalammelle oli vanha luokkakaveri Päivi Ikonen (nyk. Brace). Hänen kotitalonsa asemaa vastapäätä toimi kuulemma kuvausryhmän vessatukikohtana.

Vaikka elokuva tapahtuu suurelta osin aseman ympäristössä, junat eivät koskaan saapuneet Otalammelle. Kaikki junakuvat, myös ulkokuvat, tehtiin Hyvinkään rautatiemuseon alueella. Näkymät liikkuvasta junasta asemalle päin kuvattiin pumpattavan resiinan päältä.

Ratapenkan ruusu

*

Pari vuotta myöhemmin Kaisa Rastimo kuvasi Otalammella Helvi Hämäläisen romaaniin perustuvaa ”Säädyllistä murhenäytelmää” (1998). Elokuvassa asema esiintyy yhdessä laajassa, vajaan minuutin kestävässä kokokuvassa, jossa Henriikka Salon esittämä Naimi Saarinen (Hämäläisen omakuva) odottaa asemalla Timo Jurkan esittämää Arturia. Olavi Paavolaismainen Artur ajaa autonsa aseman vierelle ja nousee tervehtimään Naimia. Junaa ja muita ihmisiä ei  kohtauksessa näy.

Tulenkantajat liittyvät olennaisesti otalampelaiseen kulttuuri-ilmapiiriin. Sodan aikana tehdyssä dokumentissa ”Kirjailijoitamme” (1943) esiintyy Olavi Paavolaisen ohella yhtenä WSOY:n kirjailijoista tietysti Lauri Viljanen. Runsaan minuutin mittaisessa pätkässä Viljanen soutelee Otalammella ja katselee maisemia huvilansa terassilla.

*

Muutettuani Ruskelaan syksyllä 1996 selvitin kuta kuinkin ensi töikseni kotimaiset elokuvat, mitkä on kuvattu siellä.

Ensin törmäsin Sakari Rimmisen nuorisokuvaukseen ”Pilvilinna” (1970). Valitettavasti elokuvan autolla-ajokohtaus ei etene Pyyslampea pohjoisemmaksi.

Kahden 1950-luvun lopun elokuvan ulkokuvat on sen sijaan tehty suurimmaksi osaksi Ruskelassa.

Jack Witikan Sillanpää-filmatisointi ”Silja – nuorena nukkunut” (1956) lienee kuvallisesti kaunein otalampelaiselokuvista. Kuvaaja Kalle Peronkoski palkittiin työstään Jussilla. Traagisen sisällissotakuvauksen pääosissa olivat Heidi Krohn, Jussi Jurkka ja Aku Korhonen. Tuottajana oli kuulu elokuvamies Veikko Itkonen.

Itkonen oli löytänyt Krohnin teatterikoulun toiselta vuosikurssilta ja tehnyt heti kaksi elokuvaa, joissa tällä oli päärooli. Parikymppinen opiskelija lopetti teatterikoulun ja seuraavana kesänä, vuonna 1955, Itkonen päätti tehdä taas kaksi elokuvaa Krohnin kanssa. Näistä asioista Krohn kertoo juuri ilmestyneissä muistelmissaan ja kirjoittaa päättäneensä teatterikoulun lopettamisesta jo ennen elokuvaroolien tulvaa eikä kuten elokuvatutkijat ovat asian myöhemmin tulkinneet.

Itkonen ohjasi itse keveän ”Tyttö tuli taloon” – elokuvan, jonka ulkokuvat tehtiin Nuuksion Saarijärvellä, Vihdin puolella, missä Itkosella oli huvila. Saarijärven maisemissa on kuvattu useitakin elokuvia, mutta ne täytyy useimmiten tilastoida Espoon omaisuudeksi.

Kesän aikana sama kuvausryhmä siirtyi ”Siljaa” varten pohjoisemmaksi Ruskelaan, Salmijärven rannalle ja Ollilassa sijaitsevalle Sorkin tilalle. Järjestäjänä molemmissa tuotannoissa toimi muuten Raimo Jääskeläinen alias Monsieur Mosse.

(MYÖH.HUOM! Kun elokuva katsottiin syksyllä 2015 Vihdin museon tilaisuudessa jossa itsekin olin mukana – jo kohtuullisen kotoutuneena otalampelaiseen elämänmenoon – kävi selväksi, että elokuvaa kuvattiin Salmen kartanon mailla eikä Väinö Tannerin Sorkin tilalla, kuten Suomen kansallisfilmografia aikoinaan mainitsi. Käytännössä kaikki ulkokuvat oli tehty niissä Ruskelan kylämaisemissa, joissa rakennuskanta toimi vuoden 1918 tienoille sijoittuvaan tarinaan.)

Krohnille elokuva oli ensimmäinen vakava draama, jossa hänen piti lunastaa lopullisesti paikkansa kotimaisen filmitaiteen uutena tähtenä. Elokuvaura ei kuitenkaan lähtenyt nousukiitoon, vaan muutaman vuoden kuluttua työt vähenivät eikä teatteristakaan ollut pelastajaksi opiskelut lopettaneelle.

Krohn on myöhemmin muistellut ”Siljaa” lähinnä suhteessa vastanäyttelijäänsä Jussi Jurkkaan, johon hän oli ihastunut.  ”Jäykistyin kauhusta, kun jouduin suutelukohtaukseen Jussin kanssa harjulla”.

”Silja” jäi kotimaisen elokuvan historiaan laadukkaana Sillanpää-filminä, vaikka nykyään ehkä näkyvimmän jälkensä se jätti antamalla nimensä vuotta myöhemmin perustetulle kotimaiselle laivavarustamolle.

Sorkin tilaa on sittemmin nähty lyhyesti ainakin Kanerva Cederströmin ja Riikka Tannerin dokumentissa ”Lenin-setä asuu Venäjällä” (1987).

Silja nuorena nukkunut_6

*

”Siljan” talvikohtauksia Witikka ja kumppanit tulivat kuvaamaan alkuvuodesta 1956. Samoihin aikoihin paikalle ilmestyi myös toinen kuvausryhmä. Ei ole tietoa, olivatko ryhmät yhtä aikaa Ruskelassa.

Näyttelijät Åke Lindman ja Heimo Lepistö esiintyivät molemmissa elokuvissa, mutta suuremmat roolit heillä oli William Markuksen ohjaamassa ”Lumisten metsien tytössä”. Tuottajana oli T.J.Särkkä, pääosiin oli kiinnitetty Anneli Sauli ja Matti Oravisto.

Vaikka esityskopio valmistui jo kesällä 1956, filmi pantiin varastoon odottamaan levitystä. Suomen Filmiteollisuus (SF) eli vaikeita aikoja, kun Tuntemattomasta sotilaasta tienatut rahat täytyi verottajan pelossa tuhlata nopeasti kuvaamalla elokuvia. Laadusta ei juuri välitetty.

Ensi-ilta siirtyi lopulta tammikuuhun 1960. Elokuvan menestys oli kotimaisista vuoden huonoin, vaikka tuottaja yrittikin hyödyntää Anneli Saulin kansainvälistä menestystä. Samana päivänä nimittäin tuli ensi-iltaan saksalais-suomalainen Lappi-seikkailu ”Avaruusraketilla rakkauteen”, jossa Sauli oli naistähtenä taiteilijanimellä Ann Savo.

”Lumisten metsien tyttö” kertoo helsinkiläisestä opettajasta, joka saapuu töihin pohjoisen erämaapitäjän pieneen kouluun. Paikan nimi on Hallava ja eletään Venäjän vallan viimeisiä vuosia.

Elokuva alkaa pitkällä ajolla tykkylumisessa kuusimetsässä. Taustalla Matti Oravisto lausuu päähenkilön hypnoottista monologia: ”Kaipaatko tänne? Pakkasen ja puutteen maailmaan. Hiljaisuuden ja kuoleman maailmaan. Minä kaipasin.”  Painostava tunnelma ei juuri elokuvan aikana kevene ja lopussa onkin sitten lumihanki, kirves ja viina.

”Lumisten metsien tyttöä” oli kiinnostava katsoa, kun oli itse vastikään muuttanut vanhaan kansakouluun.  Sisäkuvat on tietysti tehty Liisankadun elokuvahalleilla, mutta maisemakuvia Ruskelasta löytyy paljon.

Metsäisten kuvauspaikkojen tunnistaminen vaatisi kuitenkin täydellistä kotiseututuntemusta, sillä yli viidenkymmenen vuoden takaisen talvisen maiseman detaljeja on vaikea paikallistaa. Joistakin käkkärämännyistä voisi kiinnekohtia löytää. Sälli ja pellot sen ympärillä, Harjanmäki ja Salmijärvi ovat kuitenkin tunnistettavia monissa kohdissa.

Sellaisia ne ovat olleet nykyisen kotiseutuni kauniit äidinkasvot suomalaisen elokuvan mainehikkaalla kartalla…