Myyttien murtamista ja vahvistamista

ilmestynyt Filmihullu-lehdessä 2/2021

Jörkka ja Molle, Donner ja Mollberg, olivat kutakuinkin ikätovereita, Molle muutaman vuoden vanhempi. Toinen helsinkiläisen kulttuuri- ja taloussuvun kasvatti, toinen vaatimattomista työläisoloista lähtöisin oleva hämeenlinnalaispoika. Heistä tehdyt uudet dokumentit haluavat murtaa myyttejä, mutta tulevat samalla myös vahvistaneeksi niitä.

DONNER – PRIVAT 

Joulukuussa 2019 Donner tiesi elämänsä olevan enää epilogia vailla, kun hän suostui ystävänsä Ari Tolppasen pyyntöön antaa haastattelu tehtävään elokuvaan.

Haastattelun käsikirjoituksen laati Pirjo Honkasalo, pitkäaikainen ystävä ja työtoveri. Honkasalon suunnitelmana oli kysyä Donnerilta samat kysymykset, joita tämä oli itse kysynyt Bergmanilta omassa dokkarissaan. Näin Donner ei kehtaisi räksyttää haastattelijalle huonoista kysymyksistä.

Haastattelun rinnalla toinen keskeinen materiaali sisältyy valokuvakansioihin, joissa lukee ”Donner – Privat”: kuvia, joita ei ole aiemmin näytetty missään. Niiden kautta ohjaaja John Webster ja leikkaaja Tuuli Kuittinen syventävät tärkeimpiä teemoja.

Minulle Donner – Privat on ennen kaikkea kertomus yksinäisyydestä, mutta ei pelkästään negatiivisena olotilana.

Isä Kai Donner kuoli kuopuksen ollessa vain kahden vanha. Mitä Jörnistä olisi tullut jos äärioikeistolainen isä olisi saanut kasvattaa poikansa? Kun perheessä seuraavaksi nuorinkin oli seitsemän vuotta vanhempi, yksinäisyys oli arkipäivää. Perheessä ei ollut läheisyyttä, siellä ei halailtu. Ensimmäinen askel irtiottoon oli, kun Donner kirjoitti äidilleen, että haluaa tulla journalistiksi.

Donner loi oman identiteettinsä levottomana eurooppalaisena, joka halusi nähdä ja kokea maailmaa ja kirjoittaa tavalla joka ei ollut Suomessa tavanomaista. Kirjoittamisesta tuli vastaisku yksinäisyydelle. ”Perintöni koostuu sanoista”, sanoo todellinen Man of Letters.

Työteho ei aina johtanut viimeisteltyyn lopputulokseen, ja sanotaan, että hän kirjoitti huonoja romaaneja, mutta loistavia reportaaseja. Itse hän oli aina tyytymätön töihinsä, ja kun arvostusta ei tuntunut muiltakaan tulevan, hän koki syntyneensä liian pieneen maahan. Siinä saattoi olla osasyy levottomuuteen ja tyytymättömyyteen. Hän oli kuvitellut olevansa ainutlaatuinen Suomessa, mutta lopulta pohtikin ”olenko minä yhtään mitään.”

Jos romaaneja sanotaan ”huonoiksi”, niin Donnerin elokuvia usein ”keskinkertaisiksi”. Päätös ryhtyä tekemään elokuvia sinetöityi hänen näkemistään varhaisista neuvostoelokuvista, erityisesti Dziga Vertovin töistä. Yhteys hänen omiin elokuviinsa tuntuu aika kaukaiselta, mutta impulssithan ovat usein yllättäviä.

Elokuvan näkee väistämättä tilintekona ja myös tietynlaisena anteeksipyyntönä jälkeläisilleen. Nuori isä ei koskaan kyennyt olemaan oikea isä, koska oli niin epäkypsä, kuten itse määrittelee. Esikoispoika Johanin syntyessä hän oli 22-vuotias ja hän oli jatkuvasti vain bort bort bort. Johan, itsekin elokuvantekijä, pitää kuitenkin koskettavana, että kun Jörn tuli kotiin, niin hän otti valokuvia lapsista eli dokumentoi heidät. Jokaisen vierailunsa aikana.

Niihin dokumentteihin rinnastuu nuorimpien poikien lapsuudesta kuvatut riemukkaat kotivideot. Niissä näkyy se hyvä isä.

Donner – Privat on hyvin antoisa siksi, että avoimen henkilökohtaisia ja arkisiakin asioita käsitellään lämmöllä ja niihin liittyy paljon elämän viisautta. Pojista ääneen pääsevät Johanin lisäksi nuoremmat Rafael ja Daniel, naisista Harriet Andersson ja Bitte Westerlund, Jörnin elämän naiset.

Viimeisessä haastattelussaankin Donner koettaa loppuun asti olla kapinallinen, joka haluaa uida vastavirtaan, taistella tyhmyyttä ja tietämättömyyttä vastaan, sivistyksen puolesta. Kaikki kiteytyy lopulta kuitenkin ihmisen yksinäisyyteen ja sen henkiseen merkitykseen. Kuoleva mies katsoo vielä kerran menneeseen, mutta viime kädessä hänen sisimpäänsä ei ole kenelläkään asiaa.

DINOSAURUS

Veikko Aaltosen Dinosaurus on jo siksi harvinaista laatua, ettei dokumentteja vanhemmasta suomalaisesta elokuvasta ole juuri tehty sitten Peter von Baghin aikojen. Tällaiset elokuvat ovat tärkeitä historiallisten perspektiivien avaamisessa.

Dinosauruksen ydintä on vahva omakohtaisuus. Aaltonen oli seitsemän vuoden ajan töissä Mollbergin projekteissa, etupäässä käsikirjoittajana, leikkaajana ja apulaisohjaajana. Nyt hän sekä analysoi elokuvia ja niiden tekemistä että tarinoi ympärillä tapahtuvaa. Ja vaikka mukana on huikeat 40 ihmistä haastateltavina, pysyy kokonaisuus silti kasassa. Siitä kasvaa rikasta kulttuurihistoriaa, josta otsikoihin on nostettu ensisijaisesti ohjaajan työskentelymetodeja käsittelevät kohtaukset. 

Muistan oman urani alkuvaiheilta, kuinka nuorten elokuvantekijöiden piirissä ristittiin kädet pelossa, että akateemikko Mollberg päättäisi aloittaa uuden elokuvan teon, koska se tietäisi oitis usean nuoremman tekijän hankkeen kariutumista. Lisäksi nuoret opiskelijat saattoivat myös pelätä joutuvansa Mollen tuotantoon töihin. Mollen pelotevaikutus ja hänen tapansa tehdä elokuvaa oli kaikkien tiedossa. Luonnollisesti dokumentissa kerrottuna ja nähtynä aihe tulee aivan konkreettisesti iholle.

Kari Sohlbergin tarina lehmän poikimiskohtauksesta Syntisessä laulussa on pöyristyttävä. Raadollisia hetkiä elettiin myös mm. Milkan tuotannossa. Mia Huntuksen kasvot on haastattelussa jätetty pimentoon. Nuorten tyttöjen koekuvausvideo on rajattu dokumenttia varten uudelleen, kun Mollberg pyytää heitä paljastamaan rintansa.

Moni pani myös vastaan, kuten Tuntemattoman sotilaan Rahikaista esittänyt Mika Mäkelä. Syntisen laulun legendaarinen Maritta Viitamäki sanoo, ettei hän olisi kestänyt, jos olisi alkanut vihata.

Dinosaurus kertoo ohjaajan työstä jotain muutakin. Erityisen mielenkiintoista on kuulla kuvaaja Esa Vuorisen muistoja. Vuorinen on luultavasti lähimmäksi Mollen taiteilijasielua päässyt kollega ja suorasanaiseen tyyliinsä hän kuvailee niin ohjaajan ambitioita kuin niiden varjopuoliakin. Kun Molle ei aina osannut välittää pyrkimyksiään muulle työryhmälle, oli luottamus löydyttävä muuta kautta.

Pirjo Honkasalokin korostaa, että ohjaustilanteet olivat usein kömpelöitä, mutta Mollella oli suuri eläytymis- ja hurmioitumiskyky eikä hän luovuttanut ennen kuin oli tyytyväinen, vaikka siihen sitten menisikin 64 ottoa.

Kuten monella muullakin studioaikakauden jälkeen ohjaaja-tuottajana elokuvaa tekemään ryhtyneellä, myös Mollella oli suurena ongelmana ymmärtämättömyys elokuvan tuotannollisesta puolesta. Kun siihen yhdistää taiteellisen periksiantamattomuuden, ei lainkaan ihmettele, että jossain vaiheessa demonit iskevät ja hulluus valtaa. Sitten kun kaikki ei enää sujunutkaan kuten mestari oli tottunut, mukaan tuli painavasti myös kateutta ja vainoharhaisuutta. Joka päivä piti olla joku jota kuvauspaikalla häpäistään, vaikka se ei liittyisi mihinkään. 

Aaltosen haastateltavat nostavat esiin kuinka Molle potkittiin pois TV-teatterista poliittisista syistä. Puheenvuoroissa toistuvat poliittisen 60-70 -lukujen jargonit taistolaisuuden ahdasmielisyydestä. Jukka Mäkeläkin toteaa, että vasemmistolaiset Jarva ja Pakkasvirta tekivät elokuvia joilla ei ollut mitään tekemistä valkokankaan kanssa. Menestysohjaajien Mollen ja Niskasen keskustalaisuutta ei kuitenkaan nosteta esille.

Pirjo Honkasalo toteaa hyvin, että suomalaista yhteiskuntaa ei muuttanut niinkään poliittinen vasemmistolaisuus ja taistolaisuus, vaan ylipäätään 60-luvun sukupolvi, joka halusi tehdä rajun pesäeron vanhempiinsa, sotasukupolveen. Siinä on helposti nähtävissä, ettei elokuvantekijöiden poliittisilla asennoitumisilla ole oikeasti juurikaan merkitystä heidän elokuviensa esittämiin maailmankuviin nimenomaan 60-70 -lukujen teoksissa vaan isänmurha oli yhteinen. Honkasalon mielestä tarkoitus olikin, että jokainen elokuva olisi kuin läimäys päin kasvoja ja tarkoitettu järkyttämään kansallista keskustelua ja itsetuntoa, ja Mollekin nautti kun sai ruoskia pikkuporvareita.

Aaltosen ratkaisu aloittaa elokuva antamalla puheenvuorot nuoremman sukupolven tekijöille linjaa heti Mollbergin aseman vanhan ja uuden rajoilla. Mitä on arvostettu ennen ja mitä arvostetaan nyt, mikä oli kaupallista ennen ja mikä nyt. Taiteilijanerojen aikakausi on päättynyt ja #metoo tullut, mikä toivottavasti merkitsee että Mollen kaltaisten dinosaurustenkin aika on ohi. Asioilla ja aikakausilla on puolensa, mutta Dinosaurus on selkeästi myös omaehtoisen ”arthouse-elokuvan” puolustuspuhe.

Aika ajoi lopulta Mollbergin ohi, mutta miten käy hänen elokuviensa tulevaisuudessa? Aaltosen hieno dokumentti kertoo koruttomasti taiteilijan työstä, ja sen nähtyään yleisö tulee katsomaan hänen teoksiaan väistämättä uudella tavalla.