Metsäretkipäivä

Tiistaina 12.4.2016 vietetään ensimmäistä Suomen lasten metsäretkipäivää. Mietin omia metsäkokemuksia ennen ja nyt. Juttu on julkaistu tapahtuman kotisivuilla. Veikko otti kuvan.

IMG_9962 kopio
Suhteeni metsään on tällainen kaupunkilaispojan metsäsuhde, ensisijaisesti esteettinen, kuten useimmilla suomalaisilla kaiketi. Lapsuudessa liikuin Herttoniemessä ja silloin monista paikoista muodostui itselle tärkeitä tukikohtia. Erityisesti muistan isot siirtolohkareet, kalliot, niiden halkeamat sekä tietysti kiipeilypuut. Sieltä sitä lähdettiin seikkailuun ja avartamaan maailmaa, usein jonkin roolihenkilön “vaatteissa”.

Nykyään suurin osa suomalaisista kulkee metsäretkensä ulkoilureittejä pitkin, usein minäkin. Suhde metsään jää silloin etäiseksi, vieressä olevaa metsää katsoo vähän kuin maisemaa, jossa ei kuitenkaan itse ole. En pidä tätä sinänsä mitenkään paheksuttavana. Ja onhan se kiva kävellä reippaasti hyvää polkua tai kävelytietä. Mutta jos astuu pois reitiltä, alkaa vasta tuntea sen oikean metsän. Sen tuntee aivan fyysisesti, tuntuma maanpintaan, äänet, akustiikka, hajut ja tuoksut, enää ei voikaan kävellä aina kuin suoraan, vaan on mentävä metsän maaston mukaan. Kävelen, pysähdyn ja odottelen, koska silloin kuulen äänet, se on tärkeää. Kävellessä ei kuule kunnolla. En halua sauvakävellä, koska niiden ääni häiritsee. Äänet ja akustiikka ovat erilaisia eri vuodenaikoina. Lumi pehmentää, syksyllä taas kaikki tuntuu kuuluvan selkeämmin. Pimeällä on tietysti eri asia. Silloin mielikuvitus alkaa laukata enemmän. Liikun hiljaa. Jos jossain rasahtaa, niin jään kuuntelemaan, jos se toistuu, saatan läpsäyttää käsiäni. Parempi että eläin huomaa minut ennen kuin kohtaamme aivan lähekkäin. Varsinkin jos se olisi jokin suurnisäkäs… En kuitenkaan pelkää kohtaavani karhua ja vielä vähemmän sutta. Olisin todella onnekas jos ne näkisin. Pelkään enemmän talojen pihassa perääni räksyttäviä koiria kuin näitä metsän asukkeja.

Olen asunut maalla, lähellä Nuuksion kansallispuistoa, jo parikymmentä vuotta. Takaoveltani on kaksikymmentä metriä metsään, jota ei ole parturoitu vuosikymmeniin. Vanha metsä on ihan toinen maailma verrattuna talousmetsään. Joidenkin mielestä aarniometsä on sekava ja ruma, mutta minulle se on harmoninen kokonaisuus ja päinvastoin talousmetsässä huomaan heti, että siinä on jotain häiriöitä, se ei tunnu luonnolliselta, ihminen on puuttunut asiaan. Vanha metsä taas huokuu jotain ikiaikaisuutta. Se ei ole ihmisten koti, vaan metsän oikeiden asukkaiden. Sitä metsää ihmiset eivät voi “omistaa”, vaikka kuinka itseään metsänomistajaksi kutsuvat. Sellaisessa metsässä koetan liikkua aina mahdollisimman huomaamatta.

Maalla asuessa on alkanut kiinnittää luontoon tarkemmin huomiota. Tarkkailen kuinka tiaiset hakevat lintulaudalta syötävää ja menevät kätkemään niitä varastoihin, tulevat naputtamaan talon seiniä ja tekevän sinnekin koloon kätköjä, mikä ei talon kannalta ole kovin hyvä asia. Laitamme puihin pönttöjä. Niitä on tontillamme jo yli kymmenen.

Seuraan kuinka muuttolinnut lähtevät ja saapuvat. Miten näkyy kurki- ja hanhiauroja kotipihalta, tuleeko västäräkki, kirjosieppo, puukiipijä pesimään samaan paikkaan kuin viime vuonna. Palaisivatko räystäspääskyt vihdoinkin takaisin vai ovatko ne hylänneet talomme?

Nyt kun metsä on lähellä retkeilyn sijaan enemmänkin tarkkailen, käyn lyhyillä retkillä takametsässä, jään istuskelemaan ja kuuntelemaan. Talvella otan termosmukin käteeni ja tallustelen samaa reittiä melkein päivittäin puolen tunnin lenkin ja teen havaintoja. Peurat ovat kulkeneet tuosta, jänikset täältä, hirvetkin ovat käyneet. Joku oli ilveskin näillä main, mutta itse en ole vielä päässyt sitä yllättämään. Esteettisen kiinnostuksen rinnalle on tullut biologista kiinnostusta.

Teini-ikäiset lapseni tekevät myös pieniä lenkkejä metsissä, ovat tehneet pienestä pitäen. Jossain vaiheessa tyttärellä oli keppari mukana ja sille erilaisia reittejä. Poika kävi tarkistamassa geokätköjä lähiseudulta. Vastapäisen pellon reunasta nousee jyhkeä kallio, jossa lapset käyvät kiipeilemässä ja seikkailemassa. Talvella on usein pulkat mukana.

Käymme Nuuksiossa pyöräilemässä. Kun lapset olivat pienempiä teimme pidempiä patikointiretkiä. Alle kouluikäisinäkin he kulkivat yli 10 km lenkin. Hyvät eväät usein riittivät houkutukseksi. Pari geokätköä voi olla myös oiva tapa mennä “luontevasti” metsään. Tänään patikointihoukutukseksi vaaditaan jo vähän enemmän. Siksi käymme esim. Lapissa tuntureilla. Mutta toisaalta pyöräilemme edelleen täällä kotiseudulla, Nuuksion halki luontokeskukseen. Ja teemme ainakin kerran kesässä kaupunkipyöräilykierroksen, Helsingin rantoja pitkin tai keskuspuiston kautta Viikkiin tms. Reitin varrella tulee olla sopivassa määrin kahviloita ja jätskikioskeja… Eikä uimarantakaan ole pahitteeksi.

Se normaali kaupunkilainen tapa on tietysti ajaa autolla retkeilyalueen parkkipaikalle ja lähteä siitä patikoimaan merkittyä reittiä ja paistaa makkaraa grillikatoksen alla. Se tuntuu kovin keinotekoiselta, mutta toisaalta vaihtoehdot lapsen kannalta ovat usein vähäiset. Vanhemmat voisivat toki jos mahdollista satsata siihen, että paikalle mentäisiin julkisilla kulkuvälineillä. Toki vaihtoehdot retkeilypaikoista lisääntyvät reippaasti, jos saa itse päättää, minne mennä.

Ulkoilureitiltä poistuminen ei tunnu aina houkuttelevalta. Kännyköiden paikannuslaitteet ovat toki saaneet ihmiset pelkäämään eksymistä vähemmän. Jos haluaa niitä geokätköjä hakea retkeilyn lomassa, niin kannattaa etsiä sellaisia, jotka eivät ole polun varressa, vaan joita joutuu oikeasti hakemaan kauempaa, rämpimään, kiipeämään, kahlaamaan…

Lapsuudessani olin jo armoton elokuvafani, jonka leikeissä tarzanit, inkkarit ja skooparit seikkailivat. Ja koska näiden seikkailujen näyttämönä oli usein viidakko, erämaa, metsä tms. , sinne oli myös itse mentävä. Tämänkin päivän elokuvissa on usein sankareita ja lapsia, jotka joutuvat luonnon “armoille” ja toivon, että ne omalla tavallaan herättävät kiinnostuksen kulkea siellä missä lapsuuden sankariesikuvat. Metsän näyttämöksi riittänee pienempikin puistikko tai rämeikkö jos ei kunnon metsää ole lähettyvillä. Lapsen kasvaessa elintila avartuu ja siirtymä kotipihan metsiköstä luonnonmetsään käy vaivatta.

 

Lisää tapahtumasta luettavissa täältä.