Luodinkestävä Lenin

YL 02/1992

Elokuvan mahti on siinä että se kuten muukin taide esittää aatteen tunteeseen ja kiehtovaan muotoon naamioituna, mutta muista taiteenaloista poiketen se on todella halpa, paikasta toiseen helposti siirrettävä ja tavattoman havainnollinen. (A.Lunatsarski, NL:n I kulttuuriasiain komissaari)

*

Elokuvien ongelma on, että ne näyttävät niin samanlaisilta. Aina tulee olo, että on nähnyt tämän jo kerran. Jokaisessa kohtauksessa on muistuma aiemmin nähdyistä. Kadulla kävellessään huomaa, että tuo mieshän on ihan niin kuin Jorma Tommila siinä elokuvassa. Artikulointikin on sitä samaa. On siirryttävä vaivihkaa kadun toiselle puolelle. Tai että tuo kaverin rintanapissa oleva hahmo on aivan kuin Taisto Reimaluoto siinä samassa filmissä. Elämä on usein elokuvaa. Ehkä onkin elämän ongelma kun se näyttää aina samalta.

Uuden kotimaisen elokuvan mainostekstit hälyttävät: “Mitään tällaista ei ole koskaan aiemmin tehty”. Kyseessä on Jari Halosen elokuva Back to the USSR eli takaisin Ryssiin. Senkaltaisia elokuvia ei Suomessa todellakaan tehdä, se ei asetu kotimaisen elokuvan muottiin. Katsoja huomaa kuitenkin eron tekemisen ja näkemisen välillä.

Tämä elokuva on siitä kiitollinen, että alkaa sitä purkaa mistä päästä hyvänsä, koskaan ei kulje samaa reittiä loppuun. Elokuvan tekijät tietävät että Suomessa nähdään harvoin omalaatuisia elokuvia. Kotimaisista elokuvista “Takaisin Ryssiin” erottuu siinä, ettei se selittele. Ajan ja paikan hahmottumiseen ei käytetä turhaan materiaalia.

Ruukkimiljöö on enemmän elokuva- kuin todellinen miljöö. Tapahtumapaikkaa on vaikea kutsua edes kyläksi, koska siitä näkyy vain viipaleita. Kylätoimikunnalla olisi hahmottamisvaikeuksia.

Seutu jossa liikutaan on täynnä kylähulluja, missään ei ole järjestyksen merkkejä. Aivan sivistyksen ulkopuolella ei olla, koska sanomalehti ilmestyy, televisio näkyy ja radio kuuluu – sieltä tulee tauotta Ilmo Lounasheimon painiottelu-selostuksia. Lisäksi löytyvät apteekki sekä posti, joka on kooltaan lähinnä huussi.

Elokuvassa liikutaan paljon, mutta on mahdoton sanoa mihin suuntaan tai kuinka kauas. Aika kuluu myös epämääräisesti. Useimmiten yö ja päivä tulevat perätysten. Elämä on todella elokuvaa, mutta melko harvoin suomalaista elokuvaa.

Jos ihmiskuvia pitäisi lyhyesti valaista niin seudun miehet ovat hulluja ja naiset huoria.

Reima Elo (Jorma Tommila) on paikkakunnan, kenties koko Suomen viimeinen kommunisti, kylähullun maineessa, äkkipikainen, selväsanainen ja jokseenkin aggressiivinen mies. Kun kaikki toivo tuntuu menneen, Reima astuu hirteen. Vaan ei niska katkea niin helpolla. Hirttohoureessaan hän näkee luoksensa astuvan tutun hahmon, Vladimir Iljitsin (Taisto Reimaluoto), joka auttaa hänet alas silmukasta ja pyytää talosta majapaikkaa.

Vladimir on lempeänoloinen, jatkuvasti ystävällinen ja avulias. Reima kokee Vladimirin aatetoverikseen ja niin tämä parivaljakko ryhtyy terrorisoimaan lähiseutuja – Reiman tavoitteena ei ole enempää eikä vähempää kuin “täydellinen vallankumous”.

Myöhemmin käy ilmi, että Vladimir on kuolleistanoussut vampyyri. Ja löytyy hänestä muitakin outoja piirteitä: hän ei tartu filmille eikä luo peilikuvaa. Luodit eivät satuta häntä. Lisäksi hän on kohtelias naisille, mitä taas Reimasta ei voi sanoa.

Takaisin Ryssiin on onneksi komedia. Monessa suhteessa myös ajatteleva komedia eikä sellainen vanhanajan tuote josta heti alkuteksteistä näkee että tulee huumoria. Toisaalta ennen vanhaan alkuteksteissä tekijöiden kohdalla oli aina ammattinimikkeitä kuvaavia hauskoja karikatyyreja. Halosen filmissä tekijöillä on omat neuvostologonsa.

Takaisin Ryssiin on onneksi ns. huonon maun edustaja, joihin emme ole tottuneet. Jos Olli Soinion Kuutamosonaatit ovat olleet kotimaisen perhekomedian ryvettäjiä, niin Halonen ryvettää nyt historiallista elokuvaa. Voihan siitä löytää samanasteisia jännitteitä kuin Jääkärin morsiamessa tai Aktivisteissa.

Mutta Halonen ymmärtää myös amerikkalaisia komedioita. Takaa-ajot olivat näytelmäelokuvan historian ensimmäinen aihe. Niistä ei käy tinkiminen vieläkään. Takaa ajetaan autoilla, pyörillä, juosten… Mykälle elokuvalle tehdään kunniaa jatkuvasti.

Modernia jenkkikomediaa on sen sijaan autonromutus. Reima tosin mieltää sen parkkeeraamiseksi. Tommila voisi olla Suomen Belushi.

Mutta loppujen lopuksi elokuvan vahvin potku saa esikuvansa neuvostoelokuvasta. Kuvitelkaa työryhmä toteuttamassa käsikirjoitusta:

Aika: Moskova loppuvuosi 1919, lämmittämätön huone. Tuuletusikkuna jonka ruudut ovat rikki. Ikkunan vieressä pöytä, pöydällä lasillinen jääkuutioiksi muuttunutta teetä. Lasin vieressä käsikirjoitus. Luetaan “manifestia teatraalisen elokuvan aseistariisumisesta”.

Katkelma on totuuselokuvan isän Dziga Vertovin muistiinpanoista. Vertovin ideana (teoreettisena) oli esimerkiksi ottaa jokin psykologinen satiirinen elokuva, leikata hiiteen kohtaukset ja jättää jäljelle välitekstit. Sitten lisätä uusi aineisto – realistista, symbolistista, ekspressionistista, mitä vain. Vertovin mielestä asiat eivät muuttuneet, eivätkä niiden keskinäiset suhteet.

Takaisin Ryssiin näyttää 20-30 -lukujen neuvostoelokuvalta ja oikeastaan tyylikkäältä sellaiselta seepiasävyineen. Melankolista kyllä, useimpien katsojien mieleen se tulee kolahtamaan 60-luvun neuvostosuomi-filminä.

Niinkuin se olisi ottanut materiaalikseen yya-sopimuksen, jättänyt jäljelle vain pykälät ja lisännyt niiden sisällön – mitä vain groteskia.

(Boris Eikhembaum 1927)

Elokuvassa on chaplinmaiseen tyyliin myös lähikuvansa, tragedia. Reima on musiikkimiehiä ja osaa toimia. Vladimir ei osaa laulaa ja on muutenkin vähän saamaton toteuttamaan vallankumousta. Verenimijäksi ainakin. Mutta mitä Vladimir luonnolleen voi. Hän on menneisyytensä jähmettämä, kuin balsamoitu esikuvansa. Hän toivoo kaikkea hyvää ihmisille ja hymyilee. Sitä menoa Vladimirista tulee naisten mies. Sehän ei vallankumoukselliselle noin vain sovi. Vladimir ymmärtää, mutta hymyilee edelleen.

Lopulta kun Vladimir on poissa, jää Reima, viimeinen kommunisti, yksin. Kääntääkö Reima takin? Sitä ei kerro tragedia, ei komedia.