Liha vie voiton hengestä

Kun Brillat-Savarin 1800-luvun alussa vakuuttaa kirjassaan “Maun fysiologia”, että fyysinen rakkaus kuuluu aistina perinteisten viiden aistin joukkoon, hän tekee sen onnistuneesti vertailemalla ruokahalua sukuviettiin. Koska aisteista tärkein eli maku liittyy yksilön säilyttämiseen, on luonnollista että aistiksi tunnustetaan myös se, josta riippuu lajin olemassaolo.

Kuulo, näkö, tunto ja haju ovat käytännöllisiä, mutta Brillat-Savarinille maku on kuitenkin aisteista olennaisin. Se on eniten nautintoja tuottava aistimme, se voidaan yhdistää kaikkiin muihin nautintoihin ja se käy myös lohdusta muiden aistien puuttuessa. Yhtymäkohta sukuviettiin on siinä, että ne molemmat valtaavat käyttöönsä kaikki muut aistit.

Albert Spica Peter Greenawayn elokuvassa “Kokki, vaimo, varas ja rakastaja” yhdistää myös surutta gastronomian ja seksin. Albertille, elokuvan suurelle konnalle ja öykkärille, yhteys on suora koska pillu ja pylly ovat lähellä toisiaan. Mutta Albertille aistien käyttö on vailla niitä hienostuneita sävyjä, joita ranskalainen klassikko peräänkuuluttaa. Syöminen on toissijaista toimintaa jossa poimitaan vaikutelma sieltä täältä. Merkityksellisempää on luoda irrallisia visioi ta, anekdootteja, juttuja, ja heitellä niitä ympäriinsä. Surullisinta Albertin kaltaisen aisti?impotentin kohdalla on, että ystäväpiiri on niin kangistunutta, että se reagoi enää mekaanisesti. Aistit katoavat koska syömiseen liittyvä seurallisuus on poissa. Albertin pöydässä ei päästä edes sille poliittiselle tasolle, jossa gastronomia näyttelee tärkeää osaa, kuten tiedämme yhteiskuntamme päätöksenteossa tapahtuvan. Tärkeimmät asiat ratkotaan ruokapöytien ääressä ? ellei oteta hevosranchien ja golfkenttien nykymerkitystä huomioon.

Tämä meidän päiviemme kulttuurihahmo, ravintolan johtaja Albert, on perinteinen karikatyyri, mutta myös yksityiskohtia myöten terävä luonnehdinta vuosisadan lopun eurooppalaisesta omistajasta. Hän on ihminen, joka “näkee epäterävästi, kuulee sekavasti, tuntee hajuja jäsentymättömästi, syö herkuttelematta ja lempii ilman hellyyttä”. Rinnastettava sitaatti on Brillat-Savarinin käsitys ihmissuvun olemassaolon ensimmäisistä hetkistä, jolloin aistimukset ovat olleet suoria ja alkeellisia. Egoismin nostaessa päätään aisteista tulee pirstoutuneita, hallitsemattomia; ollaan jälleen siinä menneisyyden barbariassa, josta Greenaway on ottanut muistumia. Antiikin orgioiden kautta restauraation Englantiin, “veren teatteriin”, kuten hän elokuvan esikuvaa kutsuu.

Kulttuurikuva uudesta Euroopasta? Mauttomuuden, tyylittömyyden ylivalta? Katsojalle ainakin hämmentävä analogia, koska elokuva itsessään on tyylipuhtauden esimerkki. Hän saa koettavakseen niin paljon, että kaikki aistit ovat tarpeen. Maku, haju ja tunto ovat läsnä brutaalilla tavalla, muuten niitä tuskin valkokankaan rajoittuneista sfääreistä voisi edes tavoittaa.

Albertin seurue on yksinäinen seurue. Liha vie voiton hengestä. Nautinnolla ei ole mitään virkaa kun sielu ei ole siinä mukana. Tukahdutetut huudot näkyvät Albertin vaimossa: mustelmat kasvoilla, hauras olemus, ulkoinen kylmyys, joka kätkee pinnan alle aistien valtakunnan. Kontakti syntyy toiseen yksinäiseen, mieheen, joka toteuttaa rousseaulaista ahmimista, “vuorotellen sivu ja suupala, illastan kirjani kanssa”.

Kun seremoniamestari, kokki Richard, puuttuu afrodisiaka?tarjottimellaan juonen kulkuun, kahden yksinäisen ateriointi saa uuden merkityksen: “heti kun suuhun ilmestyy herkkupala, elimistö ottaa sen peruuttamattomasti talteen kaasuineen mehuineen. Huulet pitävät huolen siitä, ettei se pääse livahtamaan takaisin, hampaat tarttuvat siihen ja jauhavat sen hienoksi, sylki kastelee sen läpimäräksi, kieli vaivaa ja kääntelee sitä, kurkku imee sitä puoleensa, kieli kohoaa luiskauttaakseen sen alas, hajuaisti nuuhkaisee sitä matkan varrella ja se tulee syöstyksi mahalaukkuun, jossa uudet muutokset odottavat sitä”. Vaimo ja rakastaja ovat valmiita toteuttamaan Brillat-Savarinin elämänohjeita. Voimakkaiden värien ja ruokalistojen kautta kulkee Greenawayn aistitarina, sinisestä vihreään punaisesta valkoiseen…

Ruokapöytä on yhteiskunta pienoiskoossa, josta vaimo ja rakastaja yrittävät irrottautua. Rakkauden ja ystävyyden tilalle ovat tulleet toisenlaiset kehittyneen seurallisuuden muodot: politiikka, keinottelu, vallanhalu, suosiontavoittelu, holhouspyrkimykset, kunnianhimo ja juonittelu. Brillat-Savarinille nämäkin ovat muunnoksia jotka tuottavat hedelmä eikä hän kritisoi. Monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta syntyy välillinen aistimus. Olisikohan se parhaimmillaan kun ihmisiä yhdistäisi fysiologiskulinaarinen ajattelutapa?

Greenawayn rakastavaisilla ei ole paljon mahdollisuuksia paeta sitä todellisuutta, jossa tuskan kokeminen on luonnollisempaa kuin nautintojen. Syntymä ja kuolema ovat koko ajan lähellä. Kuoleman väri, musta, on ravintolan kalleinta ja hienointa makunautintoa: oliivit, mustaherukka, tryffelit. Ja ehkä Greenaway satiirisesti koettaa asettua Brillat-Savarinin rooliin keittäessään kuolleen. Kuolevat autetaan rajan toiselle puolelle tilkkasella viini tai lusikallisella ruokaa. Niin tekevät myös kokki, vaimo ja rakastajakin.