Arndtin haudalla

puhe Malmin hautausmaalla 5.11.2021 Arndt Pekurisen kuoleman muistopäivänä. 

5.11.2021 kokoontui Malmin hautausmaalle korttelin 69 linjaan 11 ryhmä ihmisiä, rauhanjärjestöjen jäseniä, muistamaan Arndt Pekurista. Minut oli pyydetty lausumaan muutama sana.

Kesällä 2021 ensi-iltansa saaneen elokuvani ”Ikuiseen rauhaan” johdosta olen vuosien ajan selvittänyt tai ainakin yrittänyt selvittää, kuka Arndt Pekurinen oikeastaan oli ja minkälainen ihminen hän oli. Pitkä ja laaja tutkimustyö toi esiin paljon tietoa, mutta siitä huolimatta en uskalla sanoa tuntevani Arndt Pekurista. Tiedän lähinnä vain fragmentteja.

Sisarukset ovat kertoneet Arndtin olleen lapsena ja nuorena vilkas, jopa liiankin, vitsailija, kujeilija, kepposten tekijä. Rauhanliikkeen aktivistin, Aarne Selinheimon kirjeessä, jonka hän lähetti Pekuriselle putkaan marraskuussa 1929, on tervehdys: ”hurtti huumori ja repäisevä meininki”.

Tämä istuu mielestäni hyvin kuvaamaan niitä luonteenpiirteitä, joita Pekurisesta on suvun ja ystävien välityksellä välittynyt. Iskulause on kuitenkin selkeästi Aarne Selinheimon tuotantoa ja näkyy Antimilitaristisen Liiton kokouspöytäkirjassa jo vuonna 1925, jossa päätettiin ylläpitää liitossa aina hurttihuumoria ja repäisevää meininkiä. Arndt ei vielä tuolloin ollut muuttanut Helsinkiin.

Selinheimo halusi kirjeellään rohkaista putkaan vietyä Pekurista, mutta totesi samaan hengenvetoon ”auta armias tätä järjen puutetta maailmassa”.

Siitä todellakin oli kyse, ja kolmen päivän kuluttua Pekurisen järkeä alettiin testata todenteolla. Hänet passitettiin Lapinlahden keskuslaitokseen eli mielisairaalaan, jossa lääkärit totesivat hänet rauhalliseksi, tyyneksi, tasaiseksi, sävyisäksi ja tolkulliseksi. Kaikki siis hyvin. Mutta kun tutkittavana olleella miehellä oli päähänpinttymä, niin asia ei voinut jäädä siihen.

Kahden viikon ajan Pekurisesta yritettiin saada selville , mikä on ongelma. Häntä pyydettiin kertomaan kaikki, ei vain itsestään, vaan myös vanhemmistaan ja sisaruksistaan ja sukulaisistaan, heidän toimistaan, terveydentilastaan ja mahdollisista sairauksista.

Sitten alkoivat älykkyystestit – vai pitäisikö sanoa palikkatestit, joilla voitaisiin todistaa miehen mielenvikaisuus. Lueteltiin sanoja, jotka piti muistaa minuutin kuluttua: ”lieska – ulkona – koti – nähdä – pallo – joskus – remmi – talo – kantaa”.

Toistettiin numerosarjoja, joita piti muistaa mahdollisimman pitkälle. Annettiin luku- ja kirjoitustehtäviä: ”sisäluku hidasta, käsiala työmiehen käsiala”.

Kysyttiin yleistietoutta: vuodenkierto, kuukaudet, ajankulku, ilmansuunnat, maantieteelliset tiedot, Euroopan valtiot ja niiden pääkaupungit, Euroopan valtioiden päämiehet.

Uskonnosta tuli keskustelua enemmänkin. Pekurisen mielestä oli ristiriita, kun Raamatussa sanottiin Kristuksen vapauttaneen maailman kaikesta pahasta, mutta ihmiset eivät kuitenkaan ole hyviä.

Potilaskertomuksesta selviää, että Pekuriselta kysyttiin kaiken maailman asioista taivaan ja maan väliltä: maidon ja tupakka-askin hinnoista lakien merkitykseen yhteiskunnalle.

Potilaskertomus on niin pitkä, että tulee väkisin mieleen, toimivatko nämä kokeet ja keskustelut enemmänkin terapiana itse lääkäreille, kun saivat kommunikoida miehen kanssa, joka ymmärsi myös jotain.

Tässä vaiheessa, vankeustuomion saaneena, Pekuriselle rakennettiin jo sankarin ja marttyyrin viittaa. Rauhanliiton johtaja Felix Iversen kirjoitti:

”Pekurista odottaa jatkuva taistelu, uusi oikeudenkäynti, uudet kärsimykset, uudet häväistykset, mutta myös uudet tilaisuudet näyttää rauhanmiehen sankarius ja uskollisuus sekä marttyyriudellaan olla mukana viemässä rauhanaatetta voittoon. Ja hänen taistelussaan seuraavat häntä ajatuksissaan ja toivomuksissaan laajat joukot kautta maailman joille hän on lähettänyt tervehdyksen: Olen iloinen kun saan kärsiä maailman jaloimman aatteen puolesta.”

Vaikea tietysti uskoa, että hän olisi oikeasti ollut iloinen tästä. Parin vuoden vankeusaika jätti jälkensä, mutta nyt hän oli yhä valmiimpi, rohkeampi ja röyhkeämpi argumentoimaan asiansa puolesta.

Hän piti ensimmäisen puheensa vapautumisensa jälkeen Helsingin työväentalolla vuonna 1932. Toimittaja poistui kokouksesta kaunein toivein ja uskoin.

”Ei koskaan sotaa, soi sielussani. Mutta saavuttuani kadulle saan päivän sanomalehdet käteeni: Maailmanrauha on uhattu. Kiina julistanut sodan Japania vastaan. Herään todellisuuteen. Kuinka kaukana olemmekaan maailmanrauhasta. Pekurinen ja Tapanainen ovat nähtävästi vasta airueita jotka ennustavat ajasta jota tuskin monetkaan meistä näkevät.

Mutta nuoret ovat ennenkin eläneet etukäteen elämää, joka toteutuu vasta uusien aikojen tultua. Sellaisia, kokonaan hyvälle asialleen antautuvia nuoria, tämä aika kipeästi tarvitsee. Kunpa heitä kasvaisi.”

Pekurinen antoi seuraavana päivänä haastattelun Suomen Sosialidemokraatin toimittajalle. Toimittaja kysyi lopuksi:

”Mitkä ovat lähimmät suunnitelmat rauhanasian hyväksi?

Tulen puolustamaan jokaista rauhanasian puolesta toimivaa henkilöä, mutta rauhanasianajaja ei saa sortaa toisen henkistä riippumattomuutta, eikä loukata hänen koskemattomuuttaan.”

Vuonna 1933 syntynyt Säde-tytär muisteli isäänsä aina lämmöllä ja allekirjoitti hänen kujeilevan luonteen, mikä näkyy mm. niissä muutamissa säilyneissä perhekuvissa, joissa Arndtilla on aina niin sanotusti ilme päällä. Säde kuitenkin muistutti isänsä olleen myös mietiskelijä, ehkä vähän synkkyyteen ja murehtimiseen taipuvainen mitä pidemmälle 1930-luku eteni, mutta ei hän halunnut näyttää murheitaan ja pohdintojaan ulospäin.

Hän oli paljon omissa aatoksissaan, mikä näkyi myös tiettynä hajamielisyytenä. Säde kertoi, että kun he olivat Herttoniemessä kesällä ja kaupunkiasunto oli vuokralla, isä meni töistä tullessaan perimään kuukauden vuokraa, mutta tuli ilman rahoja koska vuokralaiset eivät olleet ottaneet asiaa puheeksi. Äiti Aleksandra haki seuraavana päivänä rahat.

Kun Aleksandra oli kaatunut ja jalkaa laitettiin sairaalassa kipsiin, oli isä sillä välin kuljeskellut kaupungilla miettimässä asioita ja unohti äidin sinne. Palatessaan taksilla äiti unohti suuttumuksensa, kun isä oli kuulemma niin surkean näköinen.

Kun he tulivat kätilöopistolta pikkuveli-Juhanin synnyttyä, naapurit halusivat heti nähdä isän käärössä kantaman lapsen. Isä avasi kääröä, josta tulivat jalat esille. Hän oli pitänyt Juhania ylösalaisin.

Tällaisia sattumuksia oli kuulemma paljon.

Säde Pekurinen kirjoitti Arndtista kirjaa tekevälle Erno Paasilinnalle vuonna 1998:

”Ajattelin että sinulla on täysi oikeus luoda oma kuva aatteen miehestä ja että minun kuva isästäni on ehkä toisenlainen. Maailmaa kiinnostaa aatteenmies eikä minun isäni. Minä muistan hänet iloisena, hauskana ja jopa leikkisänä ihmisenä – kirjoitukset aatteenmiehestä kertovat vakavasta tiukasta periaatteenmiehestä. En väitä että kumpikaan kuva olisi täysin väärä tai täysin oikea. Kukaanhan ei omista historiaa, sitä voi vain tulkita eri näkökulmista. Ikävä etten pystynyt vastaamaan kaikkiin kysymyksiisi. Olinhan silloin lapsi ja näin kaiken vain omasta näkökulmastani.”

Tämän hautakiven äärellä, joka paljastettiin tasan 44 vuotta sitten vuonna 1977, kuvaili Tauno Tapanainen (joka oli 1950-luvulla vaihtanut sukunimensä Tammeksi) aatetoveriaan reippaaksi ja terveeksi kaveriksi, jonka poskilla hehkui nuoruuden innostuksen puna. Pieni vitsailu oli hänellä jatkuvasti mielessä ja raikas nauru herkässä. Pakkotyöurakoista hän näytti selviytyvän kuin leikiten, moniin muihin verraten. Tuntui kuin hänelle jo huomenlahjana olisi suotu sellaiset luontovarustukset, että hän niiden avulla saattaisi selvitä voittajana edessä olevista taistelunvuosista.

Tapanainen kertoi puheessaan itse hautaustilaisuudesta. Kun arkku oli tuotu Malmin siunauskappelin ruumissuojaan niin hänkin halusi nähdä Arndtin maallisen tomumajan. Kun arkun kansi oli avattu hän näki, että Arndtilla oli omat siviilivaatteet päällään:

 

”Silloin minä tulin sisimmässäni riemullisen liikuttuneeksi! Arndt! Sinä voitit sittenkin!

Hautakiven tarina on sekin kovin pitkä.

Hautajaisten jälkeisessä muistotilaisuudessa vuonna 1942 läsnäolijat päättivät ryhtyä keräämään varoja hautakiveä varten. Keräyslistoihin kertyi 52 nimeä. Suurimman avustuksen maksoi silloin Yrjö Kallinen, 1000 markkaa.

Keräys tyrehtyi kuitenkin pian ja säästötili karttui vain harvakseltaan.

Vuonna 1957 Pekurisen hautakivitoimikunnan kokouksessa puhuttiin myös muistopatsaasta joka tulisi hautapaikan kohdalle. Epäilen, että tällainen hanke tuskin olisi ollut Arndtin läheisten ja varsinkaan itse Arndtin mielen mukainen, paljon arvokkaampana voi pitää hänen kunniakseen perustettua puistoa Pasilassa.

Tapanainen sanoi puheensa viime sanoikseen: ”Me vaalimme ja kunnioitamme sinun muistoasi.” Ne on hyvä toistaa myös tänään, kun Arndtin kuolemasta on kulunut tasan 80 vuotta. Parhaiten kunnioittaminen tapahtuu elämällä ja vaikuttamalla rauhanaatteen puolesta.

5.11.2021 Malmin hautausmaalla

Arndt Pekurisen omantunnon kujanjuoksu

Miksi ihmisiä teurastetaan jos kerran heitä ei syödä? sanoi Arndt Pekurinen usein perustellessaan kieltäytymistään aseista.

Suomen kuuluisin mielipidevanki eli lyhyen, kiihkeän elämän, eikä tinkinyt elämänkatsomuksestaan yhtään. Kun hän kieltäytyi tarttumasta aseisiin ja tappamasta vihollisia, hän joutui maanmiestensä teloittamaksi.

Arndt Pekurisen viimeisistä vaiheista on kirjoitettu ja keskusteltu vuosikymmeniä. Dokumenttielokuva Pekurisesta ei kuitenkaan voi keskittyä vain noihin muutamiin päiviin. Ikuiseen rauhaan on «antisotaelokuva». Se on samalla myös kommentti isänmaallisuuteen, joka Suomessa liitetään edelleen ensisijaisesti sotahistoriaamme ja jonka sankareita ovat toisia tappaneet ihmiset.

Pekurinen kieltäytyi aseista, koska vastusti väkivaltaa kaikissa muodoissaan. Hänen ehdottomuutensa oli johdonmukaista: hän halusi muutoksen lakiin. Uusi siviilipalveluslaki, ns. Lex Pekurinen, tulikin voimaan vuonna 1931, mutta ei ollut voimassa sodan aikana. Pekurisen ehdottomuus ei pettänyt tästäkään huolimatta.

Elokuva on syvästi yksilötarina miehestä, joka uskoo pienellä teollaan muuttavansa maailmaa, mutta samalla käy jatkuvaa kamppailua sisimpänsä kanssa siitä, mitä tekonsa tulevat merkitsemään hänen läheisilleen, vaimolleen ja lapsilleen. Pekuriselle itselleen elämä oli lopulta suuri pettymys.

Koska Pekurisesta ei ole jälkipolville jäänyt runsain mitoin materiaalia, kuvia ja kirjoituksia, elokuvassa tärkeimmiksi draaman rakentajiksi tulevatkin Pekurista lähellä olevat ihmiset. Pekurisen vaimo Aleksandra jakoi miehensä huolet ja vastoinkäymiset, mutta ei voinut niihin juuri vaikuttaa. Aleksandran Säde-tyttären tunnot elokuvassa perustuvat myös autenttisiin haastatteluihin ja kirjeisiin.

Näiden kautta välittyy kuva seurallisesta, välittömästä ja sydämellisestä miehestä, joka tykkäsi tanssia, leikkiä lasten kanssa, vitsailla ja kujeilla. Hän ei koskaan tuputtanut aatettaan läheisilleen, vaan piti sen yksityisasianaan.

Erityisen traagiseksi Pekurisen tarinan tekee se, että rauhan aate meni kaiken muun yläpuolelle hänen toimissaan, ja ristiriita julkisen aseistakieltäytyjän elämän, rauhanliikkeen keulakuvan, ja arkisen perhe-elämän välillä oli suuri. Hän näki väkivallan ja sotaisuuden vuosikymmenen kasvot ja oli onnellinen jo siitä, ettei joutuisi tappamaan ketään. Lopulta hän joutui kuitenkin pettymään, kun rauhanliike ei saanut ilmaa siipiensä alle. Hän koki itsekin olevansa turha uhri.

Tapahtumat 80 vuoden takaa ovat tuttuja yhä tänä päivänäkin eri puolilla maailmaa, väkivallan, yltyvän militarismin ja sotien vaikutusten repiessä ihmisten elämää.

Haluan kyseenalaistaa käsitykset, että Pekuriselle kävi kuten kävi, koska aika oli silloin toinen tai koska sodassa vallitsevat toiset lait. Pekurisen tarina on universaali ja ajaton. Hänet tuomittiin vankeusrangaistuksiin, koska valtio oli tehnyt sen helpoksi, ja hänet teloitettiin, koska päätösten takana olleet ihmiset olivat näin tarkoittaneet. Käskyketjuilla armeijan sisällä peitettiin vastuut.

Pekurinen leimattiin omana aikanaan suureksi pelkuriksi, mutta tänä päivänäkin aseistakieltäytymiseen liitetään samanlaisia miehisyyden menettämisen määritelmiä. Kieltäytyminen vaatii yhä edelleen rohkeutta, ympäri maailmaa.

IKUISEEN RAUHAAN ensi-illassa 9.7.2021.

Lisää suurmieselokuvia

Tampereen elokuvajuhlat järjestetään tänä vuonna 51. kerran. Poikkeuksellisen festivaalista tekee se, että ne järjestetään nyt kokonaan verkossa.

Kotimaisessa kilpailusarjassa on kaksi dokumenttielokuvaa, joista kirjoitin jo DocPoint-festivaalia varten esittelyt: Jörn Donnerista kertova DONNER – PRIVAT sekä Rauni Mollbergista kertova DINOSAURUS. Koska DocPoint järjestettiin sekin verkossa, ei jälkimmäinen elokuva lopulta mahtunut ohjelmistoon.

Donner ja Mollberg olivat kutakuinkin ikätovereita, Molle muutaman vuoden vanhempi. Heidän vaikutuksensa kotimaiseen elokuvaan erityisesti 1960-1970 -luvuilla oli merkittävä, mutta hyvin eri tavalla. Heitä erotti myös taustat; toinen helsinkiläisen kulttuuri- ja taloussuvun kasvatti, toinen vaatimattomista työläisoloista lähtöisin oleva hämeenlinnalaispoika.

Suosittelen lämpimästi kumpaakin elokuvaa.

DONNER – PRIVAT 

Jörn Donnerin koko tuotantoa voi kutsua omakuvan rakentamiseksi, elämän mittaiseksi performanssiksi. Muut ovat tehneet Donnerista muotokuvia, enemmän tai vähemmän onnistuneita, ja John Websterin dokumentti onkin haastavan tehtävän edessä: mitä uutta Donnerista voi enää ilmetä?

Lähtökohtana on Donnerin viimeiseksi tarkoitettu haastattelu joulukuussa 2019. Pirjo Honkasalo laati haastattelusuunnitelman käyttäen innoittajana Donnerin aikoinaan Bergmanille esittämiä kysymyksiä omassa dokkarissaan.

Toinen keskeinen materiaali sisältyy valokuvakansioihin, joissa lukee ”Donner – Privat”: valtava määrä kuvia, joita ei ole aiemmin näytetty missään. Niiden kautta Webster ja leikkaaja-käsikirjoittaja Tuuli Kuittinen syventävät tärkeimpiä teemoja ja muovaavat elokuvasta Donnerin yksityisen elämän epilogin.

Svengaavat rytmit siivittävät 1950-60 -luvun upeita kuvia mm. sisilialaisen pikkukaupungin työläisistä, sodanjälkeisestä Berliinistä ja filmihulluille aina niin kiehtovista maailmantähdistä elokuvafestivaaleilla.

Donner loi oman identiteettinsä levottomana eurooppalaisena, joka halusi nähdä ja kokea maailmaa ja kirjoittaa näkemästään tavalla joka ei ollut Suomessa tavanomaista. Hän oli avoin kaikelle, tutustui kaikkiin, mutta koki silti ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä. Kirjoittamisesta tuli vastaisku yksinäisyydelle. ”Perintöni koostuu sanoista”, sanoo todellinen Man of Letters.

Keskeisiä kertojia ovat myös esikoispoika Johan, nuoremmat Rafael ja Daniel, elämänsä naiset Harriet Andersson ja Bitte Westerlund. Kuvat kertovat olennaisuuksia: kuvat Johanista ja Jakobista, joille nuori isä ei koskaan kyennyt olemaan oikea isä, koska oli niin epäkypsä, kuten itse määrittelee; riemukkaat kotivideot nuorimpien poikien lapsuudesta; rakastuneen miehen ottamat kauniit valokuvat Harrietista ja Bittestä.

Donner – Privat on hyvin antoisa siksi, että avoimen henkilökohtaisia ja arkisiakin asioita käsitellään lämmöllä ja niihin liittyy paljon elämän viisautta. Donner on aina osannut tiivistää ja puhua rakkaudesta, vanhemmuudesta, isättömyydestä, epäonnistumisista, pettymyksistä, omasta tarpeettomuudestaan ja tietysti kuolemasta. Kuoleva mies katsoo vielä kerran menneeseen, mutta viime kädessä hänen sisimpäänsä ei ole kenelläkään asiaa.

DINOSAURUS

Dinosaurus on harvinaista laatua. Edesmenneistä kotimaisista elokuvantekijöistä ei Peter von Baghin jälkeen juuri kukaan ole ollut kiinnostunut.

Veikko Aaltonen oli seitsemän vuoden ajan töissä legendaarisen Rauni Mollbergin projekteissa, etupäässä käsikirjoittajana, leikkaajana ja apulaisohjaajana. Työskentely kävi todellisesta korkeakoulusta.

Aaltonen luo kokonaiskuvaa, analysoi Mollen elokuvia, kertoo etenemisen teatterikoulusta tv-teatterin kautta suomalaisen elokuvan suureksi auteuriksi, jonka teokset keräsivät huikeita katsojalukuja ja levisivät laajalti myös ulkomaille. Täydellistä periksiantamattomuutta työssään vaalinut Molle oli kiistelty, ristiriitainen ja monille pelottavakin hahmo, sitä Suomessa yleistä lajia tekijöitä, jotka tuottivat elokuvansa itse ymmärtämättä tuotannollisia lainalaisuuksia juuri lainkaan.

Dokumentti valaisee eritoten 1970-80 -lukujen kotimaisen elokuvan maailmaa. Ääneen pääsevät läheiset, ystävät, elokuvatyöntekijät ja alan vaikuttajat, yli 40 haastateltua. Myös uuden sukupolven tekijöitä on runsaasti mukana. ”Taiteilijanerojen” aikakausi on päättynyt ja #metoo tullut, toisaalta kritisoidaan nykytuotantojen kaupallisia lähtökohtia. Asioilla ja aikakausilla on puolensa.

Mollen karisma välittyy runsaassa arkistomateriaalissa. ”Suuri on taiteen valtakunta”, hän lausuu Leinoa heti johdannoksi. Making of -kohtauksissa ohjaustavat tulevat näkyviksi. Hän ei aina osannut välittää pyrkimyksiään muulle työryhmälle, ja luottamus, erityisesti kuvaajaan, oli löydyttävä muuta kautta. Molle eläytyi ja hurmioitui, mutta tuotannot olivat niin rankkoja, että harva halusi tulla uudelleen mukaan.

Jälkeenpäin ajatellen kohutuimpia hetkiä elettiin Milkan (1980) tuotannossa. Mia Huntuksen kasvot on Aaltosen haastattelussa jätetty pimentoon. Nuorten tyttöjen koekuvausvideo on rajattu dokumenttia varten uudelleen.

Myöhemmin työtapa alkoi kääntyä rasitteeksi ja johti vanhenevan ohjaajamestarin vainoharhaisuuteen ja demonisuuteen. Mollen uran loppu ei ollut kauneimmasta päästä. Aika ajoi ohitse, mutta Aaltosen hieno dokumentti antaa uskoa siihen, että hänen teostensa arvo ymmärretään taas uudelleen.

AALTOJA

Ilmestynyt Filmihullu-lehdessä 4/2020

Miehellä on lyijykyniä kädessään, hän alkaa luonnostella paperille. Kuullaan Alvarin (äänenä Martti Suosalo) kirjettä vaimolleen Ainolle.

Alvar oli nuorena miehenä ahkera kirjoittaja, mutta vanhemmiten hänen mielestään paperia piti käyttää vain piirtämiseen. Kirjoittaa voisi hiekkaan. Kun Aino kuoli, Alvar reagoi siihen piirtämällä luonnoksia kuolleesta rakkaastaan. Elokuvassakin kirjoittaminen loppuu siihen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aallosta on tehty tusinoittain elokuvia, ja voisi ajatella, että enää voi vain päivittää. Virpi Suutarin AALTO ei ole kuitenkaan vain arkkitehtuurielokuva.

Kertojia on yli 30, kirjava kansainvälinen joukko asiantuntijoita ja kollegoita (etunenässä David N. Fixler ja Juhani Pallasmaa), työntekijöitä, ystäviä, perhettä. On luennointia, anekdootteja, yksinkertaistuksiakin.

Aalto-kohteita nähdään huikea määrä, laajasti katsottuna vain pieni otos. Moni niistä on ”hienoin”, ”merkittävin” jne., kaikki jalustalle kohotettuja.

Elokuvan nimi ei ole yhdentekevä valinta. Se on brändi, mutta osoittaa myös, että Aalto ei ole vain Alvar.

*

Elokuva kuljettaa kauniisti tarinaa Alvarin ja Ainon suhteesta, rakkaudesta, kollegiaalisuudesta. Se kytkee myös Alvarin toisen vaimon, Elissan, tärkeäksi osaksi kertomusta, jossa miehen luova työ menee kaiken muun ohi, ja naisen tulee tämä hyväksyä, muokata etunimensäkin.

Melankolisiltakaan sävyiltä ei vältytä. Aino Marsio-Aalto oli Artekin taiteellinen johtaja ja Aalto-huonekalujen keskeinen suunnittelija, mutta luonteeltaan syrjäänvetäytyvä, joka ei halunnut astua miehensä varpaille. Kirjeissään Aino (äänenä Pirkko Hämäläinen) ryppyilee, mutta Alvar on hänelle silti ”maailman kiltein ja viisain ihminen”. ”Sinun tähtesi minun täytyy tulla henkisesti kypsäksi hinnalla millä hyvänsä.” Tämä kypsyys lienee tarkoittanut lähinnä kykyä hyväksyä Alvarin syrjähypyt ja toilailut.

Aino vaikutti vahvasti Alvarin visuaaliseen maailmankuvaan. Moholy-Nagyn ilmaisu iski ensin Ainoon, tarttui sitten Alvariin, joka innostui perustamaan ja johtamaan legendaarista Filmistudio Projektiota showmiehen elkein. Perheeseen ostettiin myös 16 mm kamera. Peter von Bagh on sanonut, että oli enemmänkin sattumaa ettei Alvar tehnyt elokuvaa. Aaltojen kotielokuvat kielivät kokeilunhalusta, mutta eivät erityisen pitkälle menevistä ideoista.

Alvar ja Aino olivat tuli ja vesi. Göran Schildtin mielestä Aino ymmärsi proosalliset tosiasiat ja elämän rajaukset. Alvar oli säkenöivä ja estoton ideoitsija, jonka paasaaminen ärsytti hänen kollegojaan. Isoisäni, jonka voi nähdä valokuvissa Alvarin vierellä Saksassa v. 1943, kertoi, että vaikka Alvar vaikutti kaikista eniten hänen näkemyksiinsä, ei hän ollut ikinä tavannut niin inhottavaa ihmistä eikä hyväksynyt tämän itserakasta ja muita halveeraavaa käytöstä.

*

Kun Aino on kuollut, Alvar pääsee kuviin ja ääneen oikeasti. Samalla draama alkaa hiipua, rakennuksia esitellään jo hiukan luettelomaisesti. Kansainvälinen rahoitus lienee osaltaan ohjannut kohteiden valintaa.

Lähestymme nykyaikaa, itseämme. Kadun miehet kommentoivat vastavalmistunutta Kansaneläkelaitoksen pääkonttoria: ”ylellisyyslaitos, vähempikin ois riittäny”. Finlandia-talossa on ”semmonen lihakauppatunnelma”. Samantyylisiä kommentteja saisi kuulla tänäänkin.

Helsingin keskustasuunnitelman vastaanotto katkeroitti Alvarin. Nuoret arkkitehdit käänsivät hänelle selkänsä. Monen mielestä Alvar oli vain kerännyt aikaisempien suunnittelijoiden ideat kokoon ja unohtanut megalomaanisessa suunnitelmassaan inhimillisen skaalan.

Alvar teki uransa aikana valtavia hankkeita suurpääomalle, mutta hän puhui paljon myös inhimillisyydestä ja luokattomasta yhteiskunnasta, piti käsityöläisiä ja rakennusmiehiä tärkeämpinä kuin sopimuksia tekeviä liikemiehiä, halusi korostaa suunnittelussaan sosiaalista omaatuntoa. Talonpoikaiskulttuurin arvostaminen, luonnonarvojen ja erityisesti metsän kunnioittaminen olivat tärkeitä Alvarin ajattelutavassa, ja myös niille olisi suonut aikaa dokumentissa bisneskuvioiden rinnalla. Hienovaraisesti käytetyt brittiläiset 30-luvun alun luontofilmit voi ajatella osana tätä viestiä.

*

Arkkitehtuurielokuvissa rakennukset esitellään usein ilman ihmisiä. Ihmisten läsnäolo saattaa kiinnittää katsojan huomion vääriin asioihin.

Viipurin kirjastossa koululaiset täyttävät tilan, joka tulee heti eloisaksi. Säynätsalon kunnantalossa ollaan hiukan poseeraavasti samalla kun Alvar kuvailee kaiken perustana korostamaansa ihmisen kokoista mittakaavaa. Jyväskylän yliopiston kampuksella parkour taas kuvastaa leikin merkitystä. Alvar oli vaikuttunut Yrjö Hirnin teoriasta leikin keskeisestä osuudesta rakentaessamme yhteiskuntaa ihmisille, suurille lapsille.

Mutta vaikka tiloihin ihmisiä välillä kaipaa, viimeistään epilogissa odotus kyllä palkitaan ylevöittävästi: arkkitehtuuri on ihmistä varten.

Rakennusten detaljeille ei jää aina aikaa, mutta erityisen upeasti ne heräävät eloon Kelan pääkonttorin jaksossa. On myös piristävää kun Paimion parantola paljastuu talvisen sumuisessa ympäristössä klassisten kesäkuvien sijaan. Vesi- tai räntäsadetta ei ole kuitenkaan luvassa.

Arkkitehtuurin kuvaus nostaa elokuvan lajityyppinsä aateliin, mutta ei vain kuvan vuoksi. Leikkauksen (Jussi Rautaniemi) rytmi on pettämätön, äänisuunnittelu (Olli Huhtanen) ja musiikki (Sanna Salmenkallio) täydellistävät lopulta sen tilan, johon katsoja kutsutaan.

Loppujen lopuksi tuttu elokuvan aihe on ehtymätön. AALTO on runsaudensarvi täynnä ulottuvuuksia. Sitä katselee ja kuuntelee lumoutuneena varmasti muutkin kuin tällainen Aaltojen taikapiirissä elämänsä viettänyt.

Hinky Dinky Parlay Voo

Ilmestynyt Filmihullu-lehdessä 3/2019

 

They Shall Not Grow Old. Iso-Britannia/Uusi-Seelanti 2018. Ohjaus Peter Jackson. Leikkaus Jabez Olssen. Levitys SF Film Finland Oy. Ensi-ilta Suomessa 17.5.2019. (1 t 40 min.) 

Peter Jacksonin dokumentti oli katsottava kahteen kertaan. Ensin normaalisti avoimin vastaanottavaisin mielin, toiseksi historiantutkijan ja kompilaatiodokumenttien tekijän asenteella. Kolmas kerta, jos sellainen tulee, olisi luonnollisesti 3D-versio, jota Suomessa ei ole vielä esitetty.

Periaatteessa elokuvassa on vain vanhaa maailmansodan filmimateriaalia ja kertojanääninä 1960-70 -luvuilla tehtyjä veteraanihaastatteluja. Se, että nämä brittipapparaiset pälättävät tauotta sotakokemuksiaan ilman mitään taustoitusta, on katsojalle haaste. Tarinat ovat kuitenkin vaikuttavia, hyvin kerrottuja, huumori, sarkasmi, itseironia on briljanttia, tunnetasot vaihtelevat, vaikka on selvää, että kaikki kertovat jälkiviisaasti. Loputon tarinoiden vuo muuttuu hypnoottiseksi. Tarinat sotilaista, jotka menevät untuvikkoina vapaaehtoisina armeijaan ja sotatoimiin, on kerrottu usein, mutta ehkei näin anonyymien mikrohistorioiden kautta juuri koskaan.

Yleensä sotadokumenteissa jää kaipaamaan tunteiden välittymistä ilman, että se kerrotaan asiantuntijoiden suulla. Nyt nuorten miesten viattomuus, into, uho ja halu olla voimakkain, kaikkivoipa ja kuolematon, sykähdyttää. Armeijan raadollistava, yhtenäistävä, kurinpitoon ja käskyttämiseen perustuva rääkki näkyy ja kuuluu, ja samalla lopulta myös tyhjyys, minkä päälle nuori mies joutuu sodan loppuessa, kun se on juuri hetki sitten ollut koko hänen elämänsä. Inhimillisyys rakentaa elokuvan sodanvastaisen ilmeen kuin itsestään.

Toinen katsominen muutti kuitenkin kaiken. Koetin keskittyä näkemään, miten elokuva on toteutettu. Arkistokuvan käytössä se noudattelee paljolti samaa dramaturgiaa kuin valtaosa historiadokkareista eli kuvamontaasi hyppelee ajassa ja paikassa, historiallisissa detaljeissa ei olla kovin tarkkoja, ja samalla kertojien tarina etenee melko kronologisesti.

Kun noin 20 minuuttia on esitetty originaalimateriaalia mykkänä ja oikealla kuvasuhteella, leviää äkkiä valkokangas laajakuvaksi, siihen tulevat värit, esitysnopeus muuttuu moderniin 24 kuvaan sekunnissa, ja päälle nousevat 100% äänitehosteet, sotilaiden puheet, repliikit, joku huutaa ”Look, I’m in Pictures!”

Värit ja äänet ovat tietenkin feikkiä, ja senhän nykykatsojankin täytyy ymmärtää. Erikoista vaikutelmaa alkaa oitis miettiä suhteessa todellisuuteen, mutta myös eettiseltä kannalta. Jo vuosia olemme kyllä voineet katsoa dokumentteja kuten Maailmansota väreissä tai väritettyjä vanhoja kuvia jne. Tekniikka ei ole enää ongelma. Historian mustavalkoisuuden ja värillisyyden dilemma on kuitenkin syvempi. Ovatko nämä väritetyt ja foley-tehosteilla ryyditetyt otokset lähempänä todellista kameran kuvaamaa tapahtumaa kuin ne mykät mustavalkoiset kuvat, jotka kameran filmistä aikoinaan kehitettiin ja nykivinä kankaalle heijastettiin? Onko asialla mitään merkitystä?

Monen mielestä historiallinen aineisto on osa kulttuuriperintöämme, jota ei saisi muuttaa eikä esittää väärässä muodossa ja yhteyksissä. Jackson on haastatteluissa (eli myyntipuheissa) maininnut, että elokuva näyttää kuin se olisi kuvattu pari viikkoa sitten HD-kameroilla. Silti hän sävyttää elokuvansa ei suinkaan modernin maailman värein, vaan enemmän Lumière-veljesten kehittämän Autochromen kaltaisena, jollaisena maailmansotaa tallennettiin valokuvakameroilla. Näitä kuvia on säilynyt tukuttain.

Jacksonin ratkaisu etäännyttää, vaikka hän koettaa perustella sitä juuri realismilla. Myös hidastetun kuvan jatkuva käyttö vie pohjaa tältä. Niinpä elokuvan ”realistisuus” syntyy ensisijaisesti äänimaailmasta, joka on tavallaan keinotekoisin elementti koko teoksessa.

Kahdessa katselussa tunteiden ja tekniikan kilpailu jäi kaikesta huolimatta taka-alalle. Kun tuttu absurdi sotilasrallatus Mademoiselle des Armentières kajahti soimaan lopputekstien alkaessa, aivoissa myllersi ajatuksia historiallisista assosiaatioista. Ainahan britit ovat tehneet näitä sotadokumentteja tai Churchill-herooisen Darkest Hourin kaltaisia historiadraamoja. Nyt näitä elokuvia on kuitenkin lähes mahdoton katsoa ilman brexit-kontekstia. Ihanko sattumalta ne tehtiin juuri nyt? Voiko mitään brittituotantoa enää katsoa ilman taka-ajatusta brexitistä?

Virallisesti on kerrottu, että Imperial War Museum tilasi elokuvan maailmansodan päättymisen satavuotispäivän kunniaksi. 20 tuntia arkistomateriaalia entisöitiin ja digitoitiin, satoja tunteja veteraanihaastatteluita kuunneltiin. Alun perin siitä piti tulla puolituntinen lyhytelokuva. Se tuskin olisi herättänyt näin paljon huomiota edes Jacksonin tekemänä.

They Shall Not Grow Old kyllä esittää rehellisesti brittisotilaiden tarinoita, mutta sujuvasti se myös sivuuttaa laajemmat (maailman)poliittiset taustat ja antaa briteille arveluttavan keskeisen roolin koko nelivuotisen maailmanpalon suuressa kertomuksessa. Periaatteessa kaikki elokuvan materiaali on tehty alun perin propagandatarkoituksiin, kotirintaman katsojia ajatellen. Historian tarinankerronta alkaa elää omaa elämäänsä katseluajankohtaan kytkettynä ja se antaa dokumenteille, enemmän tai vähemmän manipuloiduille, usein vielä yhden uuden ulottuvuuden.

Tervanpoltosta Rocky VI:een

Risto Jarva -seuran koostamaa lyhytelokuvanäytöstä on vajaan vuoden aikana esitetty lähes 20 paikkakunnalla.

Idea tällaiseen klassikoiden ilmaisnäytökseen syntyi, kun mietimme seurassa, miten Suomen itsenäisyyden juhlavuotta tulisi kunnioittaa elokuvia esittämällä. Millainen elokuvasarja olisi omiaan kohottamaan elokuvan merkitystä itsenäisyyden ajan kuvaajana ja taidemuotona?

 

Tervanpolttoa Lapissa (1918)

 

 

 

 

 

 

Aika pian tuli selväksi, että pitkistä näytelmäelokuvista koottu sarja ei ole välttämättä hyvä ratkaisu. Todennäköisesti siinä päädyttäisiin sellaiseen kaanoniin, jonka olemme nähneet monta kertaa.

Aloimme pohtia, millaisen näytöskokonaisuuden saisi lyhytelokuvista, joissa kuljettaisiin halki maan itsenäisen historian, ja samalla elokuvat olisivat myös esimerkkejä elokuvan kerronnan ja tyylien kehityksestä.

Halusimme tietysti löytää elokuvia, joista voisi hyvällä omallatunnolla sanoa, että ne ovat osa kansakunnan muistia: millaisia me olimme, millaisiksi tulimme? Kysyimme myös, kertovatko lyhytelokuvat jotain sellaista maastamme, johon pitkät näytelmäelokuvat eivät ikinä pysty. Antaisivatko ne laaja-alaisemmin vinkkejä siitä, mikä suomalaisille on ollut tärkeintä?

Luonnollisestikaan valinta ei ollut helppo. Lyhytelokuvia on tehty maassamme tuhansia. Kahden tunnin näytösaika tiukensi linjaa entisestään.

Väistämättä yhdeksi kriteeriksi tuli elokuvien laatu, kerronnallinen, taiteellinen, mikä tahansa. Ja tässä suhteessa suomalaisen lyhytelokuvan taso ei ole historian aikana ollut erityisen korkea. Helmiä löytyi sittenkin suhteellisen vähän.

Heikki Aho & Björn Soldan: Jean Sibelius kotonaan (1927)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sarja sai nimekseen Tervanpoltosta Rock’y VI:een. Mykkäelokuvasta päädytään tavallaan takaisin mykkäelokuvaan. Tai äänettömiähän eivät mykkäelokuvatkaan omana aikanaan olleet, vaan yleensä elävällä musiikilla säestettyjä. Niinpä meidänkin tehtävänämme oli saada säestys viiteen esitettyyn mykkäfilmiin.

Onneksi Lau Naulla oli aikaa tiukan deadlinen puitteissa. Kaikkiin näytöksiin ei elävää musiikkia saatu, aikatauluista tai tekniikasta johtuen. Toisinaan Lau Nau säesti soolona, useimmissa oli mukana Topias Tiheäsalo.

Lyhyitä mykkäelokuvia ei ole säilynyt kovin paljon, osin johtuen siitä, ettei niitä tehtykään runsaasti. 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa noin 20 lyhäriä vuodessa.

Viiden mykkäelokuvan sarja toimii kuitenkin hyvin osviittana siitä, mitä kameralla saatiin aikaan elokuvataiteen ensi vuosikymmenillä. Hienoja kuvia, aiheita, jotka herättävät henkiin oman aikansa tuntoja, ajankuvaa ja merkittäviä ihmisiä. Joissain filmeissä olin näkevinäni koko näytössarjan moderneinta kerrontaa, kun tekijät eivät olleet sidottuja äänen tuomiin rajoitteisiin.

Björn Soldan

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kun sitten siirrytään äänielokuvaan, on muutos luonnollisesti jyrkkä. Siirtymässä on kyse myös muusta kuin tekniikasta.

Aho & Soldanin mykkäelokuvassa Kun elohopea laskee (1933) Johanneksen kentällä lapset luistelevat kameramiehen perässä. Siinä on Juhani Ahon poika, Björn Soldan. Lapset tuijottavat niin palavasti hänen kameraansa, että tuntuu kuin ulkopuolinen maailma katoaisi heidän ympäriltään ja kuin he kysyisivät meiltä katsojilta, tulevaisuuden ihmisiltä, mitä heille on luvassa.

On vuosi 1933 eikä lapsilla ole luonnollisesti aavistustakaan, että suurin osa heistä on vajaan vuosikymmenen kuluttua elämänsä suurimmassa käännekohdassa. Pojat ja varmasti osa luistelevista tytöistäkin joutuu sotarintamalle. On hyvin mahdollista, että siellä he ovat tavanneet uudelleen luistelevan kuvaajan. Soldan oli TK-kuvaaja. Olisiko joku voinut tavatessa muistaa tuon maagisen nuoruuden hetken?

Äänielokuvaosuuden ensimmäisenä elokuvana näytöksessä on Soldanin ohjaama Finlandia-katsaus numero 7 (1943). Se ei ole tavanomainen sota-ajan katsaus. Se ei sisällä rintamakuvia eikä sotatoimintaa, ei propagandistista sotaretoriikkaa. Tilanne on muuttunut, joten kansalle ei enää haluta näyttää kuvia rintamalta.

Soldan lähteekin aiheesta, joka tuntuu olevan hänelle läheinen: nuorisosta, lapsista. Partiolaislapset istuttavat kuusentaimia keväällä 1943. Se on jossain mielessä yksi näytöksen avainkohtauksista.

Monissa mainoksissa ja lyhytfilmeissä lapset esiintyivät palstoilla, kasvimailla, kaivamassa, kyntämässä, istuttamassa ja kylvämässä. Siinä oli nuorison tehtävä, siihen heitä oli velvoitettu ja pyydetty kaiken muun ohella. Heille korostettiin, että pitää olla huolellinen maan valinnassa, maata pitää riittävästi lannoittaa, koska muuten ei voi saada parhaita satotuloksia. Siemenet pitää kylvää oikeaan aikaan ja huolellisesti.

Mihin kaikkeen lapsia velvoitettiinkaan, mitä kaikkea heiltä vaadittiin ja pyydettiin? Sitä elokuvat eivät suoraan kerro, mutta se on luettavissa pinnan alta. Lapset olivat toimineet sotilaspoikina ja lottatyttöinä, he menivät Kannaksen linnoitustöihin kun käskettiin ja lopulta rintamalle kun annettiin ymmärtää, että he olivat viimeinen toivomme.

Holger Harrivirta: Kansa siirtyy rauhan töihin (1946)

 

 

 

 

 

 

 

 

Valitessamme elokuvia koski ensimmäinen keskeinen päätös niitä sotavuosia, joita julkisesti muistellaan ja käsitellään kaikkein eniten historiamme tapahtumista. Emme halunneet esitellä laajasti sotatapahtumia emmekä määritellä historiaamme niiden kautta.

Ratkaisuksi löytyi mm. sodan jälkeen tehty dokumentti, jossa katsotaan aluksi taaksepäin: mitä sotavuodet ovat merkinneet ja millaista inhimillistä kärsimystä se on tuottanut? Vaikka elokuva kertoo sota-ajan tapahtumista jälkiviisaana ja on omalla tavallaan propagandistinen, olennaisempaa on kuitenkin herättää kysymys, miten tästä eteenpäin.

Sodasta palasivat niin miehet kuin naisetkin, ja kaikki oli muuttunut.  Muutosta ei ollut kuitenkaan aikaa pohtia kauan, koska työtä oli jatkettava. ”Vain työllä selviäisimme”, on elokuvan sanoma. Jälleenrakentaminen ja valtavat sotakorvaukset tiesivät työtä periaatteessa kaikille. Miehet puursivat telakoilla ja sahoilla. Metsää alkoi kaatua enemmän kuin koskaan. Kolmannes sotakorvauksista teetettiin paperi- ja puunjalostusteollisuudella. Luotiin lopullinen pohja sille Suomelle, jossa metsä määriteltiin muilla kuin luonnonsuojelullisilla arvoilla.

Lyhytelokuvien antaman kuvan mukaan Suomi nostettiin ylös metalliteollisuudella, savotoilla ja olympia-aatteen eteen tehdyllä työllä. Kun Jörn Donner teki esikoiselokuvansa, lyhytkuvan Helsingin aamusta 50-luvun alussa, oli kaupunki kovin melankolinen. Se oli ehkä jo päässyt sinuiksi menneisyytensä kanssa, mutta ei aina ihmistensä kanssa. Paljon oli muualta tulleita, paljon oli unohdettavaa, muistettavaa ja elettävää, jotta uusista kaupunkilaisista tulisi kokonaisia. Uudelle sukupolvelle ei välttämättä osattu luoda tulevaisuuden haavekuvia.

Jörn Donner: Aamua kaupungissa (1954)

 

 

 

 

 

 

 

 

Valtaosa 1930-50 -luvun lyhytelokuvista, varsinkin dokumenteista, näyttää kovin samanlaisilta. Vuonna 1933 Suomeen lanseerattiin elokuvien ns. veronalennusjärjestelmä. Se tarkoitti, että elokuvatuottajat ja -teatterit saivat alennusta pitkien näytelmäelokuvien leimaverosta, kun esittivät ennen pääelokuvaa n. 8 minuutin pituisen lyhärin. Järjestelmällä haluttiin kannustaa lyhytelokuvien tekoon. Ehdot olivat varsin väljät, vaikka niissä korostettiin opettavaisuutta, tieteen ja taiteen käsittelyn merkitystä jne.

Toivottiin, että järjestelmä saisi lyhytelokuvan kukoistukseen, mutta kävi melkein päinvastoin. Määrä kasvoi valtaviin mittoihin (keskimäärin yli 130 lyhytelokuvaa vuodessa vuosikymmenien ajan) eikä laatu ollut varsinainen pääkriteeri.

Tuotantoyhtiöt ymmärsivät hyödyntää systeemiä omaksi edukseen. Vanhaa, kuvattua materiaalia leikattiin uuteen uskoon, kierrätettiin, ja tuotiin elokuvateattereihin kuin tuoreena. Jotkut teatterit ostivat kopioita suoraan tuottajilta ja ajoivat niitä, kunnes ne olivat esityskelvottomia. Ja sitten ostettiin taas uusi.

Lyhytdokumenttien muotissa selostusteksti jyrää pitkin elokuvan, kertoo yleensä mitä kuvassa nähdään, ja heittelee leppoisan sutkauksen tasaisin väliajoin. Äänen hyödyntämisestä ei juuri voi puhua. Useimmiten taustalle on laitettu musiikkimatto ja sekin turvallisesti valittu tutuista klassikkomelodioista tai kansanlauluista. Sibeliuksen legendaarisimmat teokset saattavat saada katsojassa vähitellen jo vastareaktion, niin paljon niitä toistetaan.

Näitä elokuvia joutuivat suomalaiset katsomaan vuosikymmeniä pitkien näytelmäelokuvien alkukuvina eikä armoa annettu. Voi kuvitella, että kansan pitkään kestänyt ynseys lyhytelokuvia ja erityisesti dokumentteja kohtaan, syntyi näinä aikoina. Tosin tästä ei ole tutkimusaineistoa eikä minulla luonnollisestikaan omakohtaista kokemusta. 

Jälkipolvet voivat vain haikailla, kuinka paljon parempaan olisi silloisilla resursseilla ollut mahdollisuus päätyä. Kuinka paljon sisältörikkaampia näkymiä suomalaiseen elämänmuotoon olisi voinut toteuttaa. Ei tuhansien lyhytelokuvien kulttuurihistoriallista arvoa voi tietenkään vieläkään väheksyä, mutta sitä tapaa, miten ne tallentavat menneisyyttämme, voi monilta osin kritisoida. Näin jälkiviisaasti.

Eila Kaarresalo: Ampumarata (1969)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sodan jälkeisissä lyhytelokuvissa näkyy uuden sukupolven lapsia yllättävän vähän. Siksi hyppäys 60-luvun elokuviin tuntuu radikaalilta, ja kontrasti on erityisen silmiinpistävä verrattuna siihen, miten sota-aikana lasten roolia jaksettiin korostaa kaikissa medioissa. Historian käännekohdat kiehtovat ja ruokkivat myös mielikuvitusta. Sotatapahtumien sijaan voisimme määritellä itseämme myös sillä, minkä roolin nuoriso on saanut ja minkä ottanut – ja miten se näkyy elokuvissamme. Siihen Tervanpoltosta Rock’y VI:een -näytös antoi näkökulman melkein vahingossa.

Veronalennusjärjestelmä lakkautettiin vuonna 1964 ja jo sitä ennen oli suurten studioiden aikakausi jyrkästi hiipumassa. Lyhytelokuvien määrä notkahti, elokuvateatterissakäyntien määrä notkahti, baarit ja tanssilavat vetivät nuorisoa yhä enemmän puoleensa. Ja sitten oli vielä ”televiiissio”, kuten Edvin Laine aina jaksoi voivotella.

Uuden aallon elokuvien valitseminen näytökseemme oli kenties kaikkein haastavin, koska nyt valinta kohdistui paljolti myös laatuun. Hyviä lyhytelokuvia oli melkein yhtä paljon kuin kiinnostavia.

Päädyimme lopulta valitsemaan merkittäviltä, keskeisiltä ohjaajilta kultakin yhden esimerkin. Risto Jarvan, Jaakko Pakkasvirran, Erkko Kivikosken ja Eino Ruutsalon rinnalle tuli vihdoin myös juhlasarjan ensimmäinen naisen ohjaama elokuva, Eila Kaarresalon legendaarinen tanssilavafilmi Ampumarata (1969).

60-luvun nuorten elokuvista näkyi selvästi se, mistä studiokauden ohjaajat olivat paljolti jääneet paitsi: eurooppalaisen elokuvan vaikutteista. Tai ainakaan he eivät osanneet niitä yleensä hyödyntää. Tulkinta on tietysti kärjistetty, mutta uuden aallon tekijöiden töissä on heti löydettävissä omannäköinen kertomistapa, jonka esikuvia on toisaalta helppo sijoittaa mm. ranskalaiseen ja italialaiseen uuteen aaltoon.

Nuorten ohjaajien elokuvasivistys oli haettu Euroopan suurkaupunkien leffateattereista, kun vanhan polven tekijäsukupolvi pohjasi pitkälti teatterin ja kirjallisuuden vaikutteisiin. Aina voi spekuloida sillä, miten suomalaisen studiokauden keskeisimmät ohjaajat olisivat kehittyneet ja miten suomalainen elokuvayleisö olisi sivistynyt tehokkaammin – ainakin osa heistä – jos 1930-luvun avantgardistinen elokuvakerho Projektio olisi saanut jatkaa toimintaansa läpi vuosikymmenien tuoden maahan modernia elokuvaa maailmalta. Kun paranoidinen valtiovalta, Etsivän Keskuspoliisin opastamana, päätti tukahduttaa Projektion toiminnan, jäi huikea määrä 1930-50 -luvun elokuvan mestariteoksia näkemättä Suomessa omana aikanaan. Samaa voi miettiä nykypäivän näkökulmasta: mitä me todella tiedämme kansainvälisestä nykyelokuvasta?

Aki Kaurismäki: Rock’y VI (1986)

 

 

 

 

 

 

 

 

Juhlanäytöksen epilogi on nykyaika. Marja Pensalan Elsa (1981) on yksi kansainvälisesti levinneimmistä suomalaisista lyhytelokuvista. Rock’y VI (1986) taas Aki Kaurismäen ensimmäinen lyhytelokuva. Koska elokuva on tyly, tekijänsä muuhun tuotantoon nähden melko outo lintu, näytöksen päätteeksi esitetään yleensä pieni kevennys: toinen Kaurismäen Leningrad Cowboys -filmeistä, These Boots (1994), jota Peter v. Bagh piti hienona muutaman minuutin tiivistelmänä suomalaisesta rakennemuutoksesta 1950-luvulta lähtien.

Muutamissa näytöksissä on nähty myös elokuvallinen erikoisuus, kun Lau Nau ja Topias Tiheäsalo ovat luoneet Rock’y VI:een uuden äänimaailman, ohjaajan luvalla luonnollisesti. Elokuvasta on tullut huomattavasti kiltimpi mutta myös entistä melankolisempi.

Alun perin näytöksessä tarkoitus oli esittää elokuvia koko itsenäisyyden sadan vuoden ajalta, mutta 2000-luku muodostui liian haastavaksi. Päätimme lopulta, että kun nykyaika on joka tapauksessa nyt ympärillämme, niin meidän ei tarvitse nähdä siitä kertovia elokuvia – vielä. Niiden aika tulee sitten myöhemmin. Samalla jätimme enemmän tilaa vanhemmille filmeille, mikä tällaisen näytöksen keskeisempänä tarkoituksena olikin.

Vielä on muutama näytös jäljellä ja kokonaisuutta on mahdollisuus tilata tämän vuoden aikana. Yleisöä on ollut jo toista tuhatta, mikä kielii selvästi innostuneisuudesta konseptia kohtaan. Vanhojen elokuvien näytöksetkin kiinnostavat, kun ne on ajatuksella koostettu.

Risto Jarva

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

TERVANPOLTOSTA ROCK’Y VI:een

I OSA Mykkäelokuvat
Musiikki Lau Nau
Tervanpolttoa Lapissa (1918)
Kiljusen pojat koulussa (1921) ohj. Jalmari Finne
Jean Sibelius kotonaan (1927) ohj. Aho & Soldan
Ravintolayleisö kameran silmällä (1930) ohj. Valentin Vaala
Kun elohopea laskee (1933) ohj. Aho & Soldan
II OSA Sota ja sodan jälkeen
Finlandia-katsaus 7 (1943) ohj. Björn Soldan
Kansa siirtyy rauhan töihin (1946) ohj. Holger Harrivirta
Radio (1951)
Aamua kaupungissa (1954) ohj. Jörn Donner
III OSA Uusi aalto
Työtä Ylioppilasteatterissa (1961) ohj. Risto Jarva
Ovi (1965) ohj. Erkko Kivikoski
Hyppy (1965) ohj. Eino Ruutsalo
Eläköön nuoruus! (1968) ohj. Jaakko Pakkasvirta
Ampumarata (1969) ohj. Eila Kaarresalo
EPILOGI  Nykyaika
Elsa (1981) ohj. Marja Pensala
Rock’y VI (1986) ohj. Aki Kaurismäki
+  These Boots (1994) ohj. Aki Kaurismäki

Illuusio sammalhuoneesta

On talvi ulkona, myrskyä ja lunta, jäätyneet aallot, pimeyttä, hiljaisuutta,

odotusta. Ihmismeri ei jäädy koskaan. Yksi sen aina rauhattomista

laineista on tunkeutunut tähän pieneen lahdelmaan etsien rantaa.

Miksi olemme tässä? Aatos meitä elvyttää, aate meidät yhdistää. Tahdomme

suojella eläimiä ihmisen vääryyttä vastaan.

(Zachris Topelius)

Sammalhuone-kirjan tekemisessä ensimmäinen lähtökohta oli luonnollisesti Kai Fagerströmin valokuvat. Miten nämä erityislaatuiset kuvat muodostavat yhtenäisen maailman ja millä tavalla ne tulevat lähelle katsojaa ja lukijaa? Kuvat eivät ole luontokuvauksen valtavirtaa, vaikuttavien tilanteiden, ihmeellisten hetkien, eläinten käyttäytymisen tallentamista, vaan jossain määrin kuin muotokuvia metsästä ja sen asukeista. Kuin kuvaaja ja kuvattava olisivat sopineet kuvaushetkestä ja aloittaneet sitten yhteistyön.

Read More

Filmistudio Projektio ja Alvar Aalto

pohjautuu Ateneumissa 17.5. 2017 erikoistutkija Jari Sedergrenin kanssa pitämääni luentoon ”Filmistudio Projektio, Alvar Aalto ja elokuvasensuuri”.

Kun yleisö asteli sisälle elokuvateatteri Joukolaan marras-joulukuun vaihteessa 1934, todennäköisesti heitä säesti gramofonissa soinut Duke Ellingtonin Mood Indigo.

Siitä oli tuleva Filmistudio Projektion tunnussävelmä. Pian arkkitehti Alvar Aalto toivotti väen tervetulleeksi niin suomen- kuin ruotsinkielellä.

Tällaisia pieniä yksityiskohtia on maamme ensimmäiseksi elokuvakerhoksi kuvaillun Projektion tarina täynnä. Jäljelle ei ole jäänyt esim. valokuvia eikä edes ohjelmalehtisiä.

Historian kannalta on tietysti harmillista, että rahastonhoitaja Hans Kutterin Projektio-arkisto tuhoutui. Kutter kertoi, että asiakirjat hävisivät ullakon siivouksessa jatkosodan lopulla 1944.

Göran Schildt kuitenkin epäili, että Kutter tuhosi arkiston itse sodan aikana, jottei poliisi mahdollisen kotietsinnän yhteydessä löytäisi mitään tulenarkaa aineistoa.

Projektio on siis jäänyt pieneksi arvoitukseksi. Arvoitus on myös se, mitä tekemistä Alvar Aallolla oli tällaisessa tehtävässä, miksi hänestä tuli elokuvakerhon puheenjohtaja.

Read More

Tuutelin tarina

Äskettäin edesmennyt Lieko Zachovalová oli pienenä mutta tärkeänä sivuhenkilönä myös ompelijatar Martta Koskisen elämässä. Elokuvaan ei Liekon osuus mahtunut, mutta kirjassani ”OMPELIJATAR – MARTTA KOSKISEN KUOLEMA JA ELÄMÄ” se kulkee monien muiden juonenkäänteiden rinnalla.

Martta oli hyvin perillä Liekon asioista ja tapasi tätä myös usein, varsinkin Hertta Kuusisen perheen asunnolla Messeniuksenkadulla ja myöhemmin jatkosodan aikana Topeliuksenkadulla. Isä Yrjö Leino oli vangittu joulukuussa 1940. Leinon morsian Hertta pidätettiin muutama päivä ennen jatkosotaa eikä voinut enää huolehtia ”holhokistaan”.

Liekon äiti Alli Simola oli eronnut Yrjö Leinosta jo muutaman avioliittovuoden jälkeen 1929. Samana vuonna äiti perusti kasvisravintolan Kansakoulukadulle, jossa asui tyttärensä kanssa. Lieko oli tuolloin kaksivuotias.

Elo-syyskuun vaihteessa 1941 Yrjö Leino siirrettiin Köyliön vankilasta satojen muiden poliittisten vankien kanssa Riihimäelle valmistautumaan lähtöön rintamalle Erikoispataljoonassa vaikka miinoja polkemaan jos ei muuhun suostuisi.

Martta kävi Riihimäen kasarmilla tapaamassa vanhaa toveriaan Viki Heikkistä ja siinä ohessa Yrjö Leinoa. Hertalle vankilaan kirjoitetussa kirjeessään hän kuvaili vierailuaan:

”Lieko oli myös siellä silloin. Se kaikki tuntui kuin unennäöltä, paljon tällä ajalla on tapahtunut, kaksi viikkoa sitten olivat Köyliössä ja nyt rintamalla. Pojat olivat muuten reippaita, eihän he muuta osaisikaan olla, oli vaan huvittavaa katsella kun he tuttavan tavatessaan nostivat lakkiaan epäsotilaallisesti.”

Read More

99 vuoden legenda

Virka-gallerian Toisinajattelijat -näyttelyn prologi, ensimmäinen paneeli, oli lyhyt ja ytimekäs.

Siinä lueteltiin määritelmiä vuoden 1918 tapahtumille. Se oli laitettava esille, että saisi edes aavistuksen siitä, miksi ompelijatar Martta Koskisesta tuli poliittinen naisvanki. Viime kädessä hänen elämäänsä ei voi ymmärtää ellei ymmärrä vuotta 1918.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Read More