Källskärin arvoitus

muumitaloauringonlaskussaAhvenanmaan taidemuseon julkaisemasta Källskär-kirjasta ilmestyy toinen painos ja siellä lienee sisällä edelleen valokuvia, joita otin suurella intohimolla kesällä 2007.

Kun ottaa satoja valokuvia yhdestä saaresta, alkaa väistämättä miettiä, onko tässä mitään järkeä. Siis ensin, että miksi ottaa näitä valokuvia. (No, eihän siellä kovin paljon muutakaan tekemistä ole…) Ja sitten vähitellen, että miksi juuri tästä saaresta. Mikä tässä on niin ihmeellistä? Kesästä 2007 alkaen olen yrittänyt ratkaista “Källskärin arvoitusta” ja päässyt kenties hieman pintaa syvemmälle. Mistä siinä on oikein kysymys?

Aloitetaan siitä, mistä turisteillekin ensin kerrotaan. ”Kreivin” saaren toistetuimpia anekdootteja ovat Tove Janssonin vierailut paikan päällä, jolloin kuulijalle tulee mielikuva kuin nämä kaksi olisivat olleet parhaimpiakin ystäviä. Kuitenkaan esim. Boel Westinin uudehkossa Tove Jansson -elämäkerrassa ei Göran Åkerhielmia mainita lainkaan enkä ole löytänyt dokumentteja muistakaan Janssonia käsittelevistä kirjoista. Sen sijaan Åkerhielmin yhteydessä aina muistetaan kertoa Toven säännöllisistä vierailuista. Todellisuudessa niitä lienee kolme.

Vaikka Göran ja Tove eivät ehkä tavanneetkaan kovin usein, saattaa tästä tuttavuudesta löytyä eräs avain monia askarruttaneeseen kysymykseen: miksi Åkerhielm halusi nähdä sellaisen vaivan saaren vuoksi? Mihin hän pyrki? Mitä hän halusi? Millainen hän todella oli?

kreivisalissaTalvella 1960 Åkerhielm kirjoitti Tove Janssonille ja Tuulikki Pietilälle ja ilmoitti haluavansa tavata heidät bistrossa lähellä Notre Damea. Hänet tunnistaisi napinlävessä olevasta valkoisesta kukasta.

Jansson muisteli myöhemmin: ”Kyllä kuulun ahvenanmaalaiskreivin olisi tuntenut ilman kukkaakin”.

Kreivi – oikeammin Friherre ja Baron – yllätti pukeutumisellaan. Hän saapui punaisessa paidassa. Hän selitti paidan värin sillä että oli juuri ollut hammaslääkärillä, mutta onneksi operaatio ei tällä kertaa ollut erityisen verinen. Pukeutumisellaan hän yllätti useinkin. Janssonin äidin Signe Hammarstenin luokse hän tuli ruotsalaisessa kansallispuvussa ja valkoisissa sukissa. Toisaalta myöhemmin hän saattoi tulla Tuulikki Pietilän näyttelyn avajaisiin Tukholmassa pyörällä, verryttelyasussa.

Pariisissa, île de la Citéllä, kreivi ilmoitti haluavansa Janssonin maalaavan hänelle taulun: ”Maalaa vaikka villejä kallioita tai vaikka hysteerinen vilijonkka, meripeto tai maalaa mitä vain”, hän kirjoitti.

Åkerhielm ei ollut vielä ostanut osaansa Källskäristä, mutta Jansson ja Pietilä tulivat kylään saarelle. He lensivät Turusta Cessnalla Kökariin ja matkasivat sieltä moottoriveneellä Källskäriin. Kreivi oli rakentamassa aallonmurtajaa. Jansson maalasi taulun, mutta Källskärille se ilmestyi vasta kun talo oli valmis 60-luvun lopulla.

punssiverantaKun Jansson sitten tuli saarelle 1970-luvun lopulla, hän huolestui nähdessään taulunsa ripustettuna avotakan yläpuolelle. Silti hän uskoi paikan antavan taululle asianmukaista mystistä patinaa. Hän näki myös ensi kertaa sen oudot rokokookehykset.

Jansson majoittui huvimajaan, ns. Punssiverantaan, jonka Tuulikin veli, Reima, oli suunnitellut, kuten päärakennuksenkin. Hämmästyttävästi se muistutti muumitaloa.

Tove kirjoitti siellä mm. novellinsa ”Kivipelto”:

”Siinä oli pyöreitä harmaaksi sammaloituneita kiviä mahtavana kasaumana, jonka keskustaa uteliaat ihmiset aikojen kuluessa olivat kaivelleet, nostelleet ja kasanneet, ja väsyttyään lähteneet pois. Aika syvän kuopan he kumminkin olivat saaneet aikaan tuohon ties minkä tutkimattoman ja kauan sitten unohtuneen idean merkiksi kasattuun kivikkoon. Kivet oli saatettu koota kuoleman kunniaksi, leikissä tai rituaaleissa käytettäväksi, jumalien suopeuden toivossa ja niin edespäin ja niin edespäin, minun ei tarvitse kirjoittaa siitä. ”

muumitalo2Göran ja Tove eivät olleet enää nuoria, molemmat jo yli kuusikymppisiä. He olivat onnistuneet toteuttamaan unelmiaan, mutta silti heidän elämäänsä oli varjostanut salaisuus josta ei ollut voinut puhua julkisesti. Homoseksuaalisuus oli ollut synti ja rikos koko heidän elämänsä ajan ja vaikka aika ja lait olivat muuttumassa eivät he tulleet puhumaan siitä myöhemminkään.

Tove kirjoitti omasta saarestaan aikoinaan: ”Kaikki me jotka muutimme sinne olimme sitä mieltä että olimme löytäneet paratiisin. (…) Ja me halusimme ihailua, halusimme ylvästellä, houkutimme sinne ihmisiä ja he tulivat, ja palasivat taas, kesä kesän jälkeen, yhä lisää ihmisiä. Joskus heillä oli ystävä mukanaan, välillä ystävän menetys, ja he puhuivat puhumistaan kaipuustaan yksinkertaisuuteen, alkukantaisuuteen, ja varsinkin yksinäisyyden kaipuustaan. ”

Tuo kaikki tuntuu pätevän myös Åkerhielmin saareen sen perusteella, mitä asiasta olen lukenut. Tuulikki Pietilä on kertonut suhteesta Åkerhielmiin: ”Suhteemme oli rento ja lämmin. Mutta samalla yllätyksellinen. Koskaan ei tiennyt, mitä tulee tapahtumaan. Hänellä oli charmia ja ihmeellinen taito pitää etäisyyttä ihmisiin joita tapasi, ollen samalla sydämellinen että neutraali, puolueeton. Hän pani kaikki paronittaret ja kreivittäret hommiin, pesemään ja kuorimaan perunoita, en tiedä miten, mutta me olimme taiteilijoita ja me saimme tehdä melkein mitä halusimme. ”

*

taulu1En ole löytänyt ketään tai kuullut kenestäkään Åkerhielmin tunteneista, joka osaisi yksiselitteisesti kertoa, miksi kaikki tuo vaiva yhden saaren vuoksi.Voisiko yksi selitys löytyä Tove Janssonin taulusta?

Sirke Happonen on tulkinnut asiaa Källskär-kirjassa. Miksi ihmeessä kreivi halusi Vilijonkkia tauluun?

Vilijonkkien läsnäolo lisääntyi Muumitarinoissa 1960-luvulla. Vilijonkka oli sivuhenkilö, järjestyksen ja intohimoisen siivoamisvimman ja hysteeristen taipumusten hahmo. Se keräsi tilpehööriä ja pukeutui asuun joka oli napitettu kaulaan asti, se pukeutui paljon muodollisemmin kuin yksikään toinen hahmo.

1962 Tove kirjoitti tarinan ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin”. Vilijonkka on siinä keskushenkilö. Se elää yksin autiolla rannalla jonne tornado on hänet heittänyt. Tarina on voimakas kuvaus naisesta joka kohtaa pahimmat pelkonsa ja löytää voiman nauraa itselleen. Poikkeuksellista on, että taulussa on kaksi Vilijonkkaa. Ainoa toinen tapaus, jossa on useita Vilijonkkia on kuvakirja ”Kuka lohduttaisi Nyytiä?” (1960), jossa Vilijonkka-ryhmät ovat lähinnä koristehahmoja.

taulu3Källskär-maalauksen maisema on mystinen. Kalliot ovat teräviä, korkeita, jokseenkin erilaisia kuin Källskärillä. Virheettömästi pukeutuneet Vilijonkat ovat selvästi aivan vieraassa ympäristössä. Ne edustavat sivilisaatiota, joka on pantu muinaisia luonnonvoimia ja myyttistä taruolentoa vastaan. Kokiko Åkerhielm olevansa se sivilisaatio? Vilijonkka? Ehkä.

*
Kaksi muuta selitystä eivät ole yhtään sen konkreettisempia eivätkä yhtään vähempää mystisempiä. Toinen löytyy keittiöstä.

Kun Åkerhielm sai valmiiksi talon keittiön ja sen tulisijan, hän sanoi muuranneensa letesgubben muurin sisälle, jotta se ei häiritsisi. Letesgubbet ovat kökarilaisia, myyttisiä olentoja, jotka hakkaavat seiniin, rämistelevät ja heittelevät esineitä kiinnittääkseen ihmisten huomion. Tarkoitus on varoittaa tulevasta myrskystä. Ne ovat lyhyitä vanhoja ukkoja, jotka näyttävät tavallisilta kökarilaismiehiltä.

laattaTulisijan viereen Åkerhielm asetti laatan, jonka motto lienee yleinenkin eteläeurooppalaisten tulisijojen läheisyydessä, mutta tuntuu tässä ympäristössä yllättävältä: Tuli syttyy ja sammuu, tuhka jää. Tämä on elämän totuus. Vuonna 1968.

Vaatimattomuutta elämän edessä? Että kaikki tämä, jonka hän on suurella vaivalla luonut ja rakentanut on vain pieni hetki, ja kaikki palautuu ajan myötä entiselleen, yksikään kivi ei jää paikoilleen.

Viimeisinä vuosinaan Åkerhielm tuli saarelle yhä useammin yksin, mutta koetti tehdä kaiken kuten ennen. Jopa juhlavat ateriat. Hän istui keittiön pöydän ääressä ja katseli kapeasta ikkunasta puutarhaan. Takassa paloi tuli.

Åkerhielm vietti saarellaan 27 kesää. Vertailun vuoksi: Robinson Crusoe oli omallaan 29 vuotta. Levottomia sieluja molemmat.

*

kannupiirrosKolmas selitys Åkerhielmiin saattaa löytyä kaukaa aikojen takaa.

Paikka, jossa kaikki mystiset voimat saarella kohtaavat, on tietysti kuulu Källskärin kannu. Se on jääkauden muovaama hiidenkirnu, joka hioutui 9000 vuotta sitten, kun kivenlohkareet pyörivät sulamisveden pyörteissä. Silloin, kun Suomen päällä oleva yli kahden kilometrin paksuinen jääkerros alkoi sulaa.

Kannu suojeltiin luonnonsuojelulailla jo 1920 –luvulla ja on ollut turistinähtävyytenä jonkun sata vuotta jo sitä ennenkin. Sinne on matkailijoiden ollut tapana vetäytyä piiloon.

Jälkeenpäin tulee ajatelleeksi: oliko saarella olo jonkinlaista pakenemista?

kannuhistoriaMies, joka oli unelmoinut omasta Eedenistä, oli onnistunut rakentamaan paratiisin, josta ketään ei karkoteta. Voi kuvitella, että yksin saarella ollessaan hänkin saattoi käpertyä silloin tällöin hiidenkirnuun. Kirnun naiselliset muodot kutsuvat sisäänsä. Se oli se lopullinen pakopaikka, piilo. Siellä voi kuunnella tuulen suhinaa ja meren kohinaa, meditoida omassa maailmassaan ja kuvitella syntyvänsä uudelleen.

Tästä jutusta kiitän Sirke Happosta, Kjell Andersenia ja Jan-Erik Dahlgrenia. Arkistokuvat ovat Källskär-kirjasta, nimeltämainittuina kuvaajina Tom Wiklund ja Rita Jokiranta.