ITSENÄISYYSPÄIVÄ RAUHANASEMALLA

puheenvuoro Sadankomitean rauhanpalkinnon jakotilaisuuden yhteydessä 6.12.2021

On ilahduttavaa kuulla tulleensa palkituksi tällaisella pitkien perinteiden kunnianosoituksella. Samalla olen kuitenkin hyvin nöyränä sen edessä: rauhanpalkinto on jo nimenä jotain valtavan tärkeää ja velvoittavaa.

Siinä mielessä tämä palkinto kuuluisi erityisen hyvin itse Arndt Pekuriselle. Minä toimin vain viestinviejänä.

Pekurinen ei ollut omana aikanaan poikkeuksellinen ihminen siinä, että hän kannatti rauhanaatetta, vastusti väkivaltaa kaikissa oloissa eikä halunnut tappaa muita ihmisiä. Hänen kaltaisiaan humaanisti ajattelevia oli paljon. Poikkeuksellinen hän oli siksi, ettei hän alistunut, vaikka joutui yhteiskunnan valtaapitävien silmätikuksi ja vaikka niin armeija, valtiovalta kuin oikeuslaitoskin halusivat vaientaa hänet. Ne kokivat hänen toimintansa vaaralliseksi ja pelkäsivät että rauhanaate leviäisi laajemminkin työväestön keskuuteen.

Silloin 1920-30 -luvuilla sodasta, armeijasta, asevelvollisuudesta ja maanpuolustuksesta ei saanut juuri sanoa poikkipuolista sanaa ilman että joutui vaikeuksiin. Vähintäänkin valtalehdistö alkoi mustamaalata tällaisia rauhanlähettiläitä, Pekurista tietysti erityisen voimakkaasti vuosikausien ajan.

Vapauduttuaan ensi kerran vankilasta vuonna 1932, hän sanoi toimittajalle: ”Ihmiskunta seisoo tienhaarassa: sota vai rauha? Sota on ihmiskunnan rikos, ja rikokseen ei työväki missään maassa osallistu. Nyt jo on olemassa voimakas rauhantahto, sodankieltäjiä on enemmän kuin tähän asti.”

Näin varmasti olikin monessa muussa Euroopan maassa, erityisesti Saksassa ja Iso-Britanniassa, mutta Suomessa rauhanliike oli yhä vain marginaalinen. Pekurinen joutui pettymään, mutta ei luovuttanut vaikka seuraavana vuonna Euroopan historia lähti uusille kierroksille.

Pekurinen toimi johdonmukaisesti ja päättäväisesti saavuttaakseen siviilipalveluslain uudistamisen. Passiivinen vastarinta ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus olivat hänen aseitaan, jotka hän oli omaksunut Gandhilta ja Tolstoilta. Hän oli lukenut paljon heidän kirjoituksiaan ja halusi heidän tavoin korostaa ihmisen vapautta. Myös Raamatun Vuorisaarna oli hänen ajattelunsa keskeinen vaikuttaja.

Nykypäivän näkökulmasta katsottuna on absurdia, miten kuuroille korville Pekurisen ja muun rauhanliikkeen perustelut sodanvastustamiselle kaikuivat Suomessa. Pekurinen halusi puhua rauhan, ystävyyden ja hyvyyden puolesta kuin paraskin kristitty, mutta koska hän ei ollut kirkon edustaja, vaan tavallinen työmies, sitä ei voitu hyväksyä. Suomessa ei mies kieltäydy aseista eikä puhu rauhasta. Kun Pekurista alettiin järjestelmällisesti halveksua maan konservatiivilehdistössä, usein kyseenalaistettiin nimenomaan hänen maskuliinisuutensa. Häntä pidettiin miehisyyden irvikuvana.

Pekurisen tarina on mennyttä aikaa, mutta silti universaali ja ajaton, valitettavasti. Eri puolilla maailmaa sodanvastustajat ja aseistakieltäytyjät joutuvat vastakkain virkavallan kanssa. Asevelvollisuuskysymyksessä Suomi on monessa mielessä jäänyt useista länsimaista täysin pysähtyneisyyden tilaan. Suomi on nyt elänyt historiansa kenties pisintä rauhanaikaa, mutta näihin päiviin asti julkinen keskustelu asevelvollisuudesta ja siviilipalveluksesta miehisyyden osana on ollut asenteellista, keskustelu aseteollisuudesta ja -varustelusta, asekaupoista ja puolustusvoimien määrärahoista, ylipäätään militarismista, puolustusvoimien toiminnasta ja sotilasjohdon auktoriteetista on ollut kapea-alaista.

Moni asia on muuttunut parempaan suuntaan, myös mielipiteitä saa esittää vapaammin kuin Pekurisen aikoina, mutta läpinäkyvää keskustelusta ei ole vielä tullut. Sotilaalliset arvot ja toimenpiteet ovat edelleen arvostelun yläpuolella ja aseistakieltäytyjät leimataan helposti epäisänmaallisiksi.

Yritän uskoa, että edistyksellisemmät ajat ovat vielä edessä, vaikka juuri nyt maailman sotilasmenot ovat suuremmat kuin koskaan aiemmin ja siinä ohessa Suomen bruttokansantuotteeseen suhteutettuna Euroopan Unionin suurimmat. Suomen viimeisimmät massiiviset kymmenien miljardien asekauppalaskut ovat niin suuria, että niitä on mahdoton käsittää, mutta lehtiotsikoihin mahtuvat lähinnä ylistykset siitä, kuinka Suomi sai tingittyä alehinnat.

Maailmanrauhan saavuttaminen oli rauhanliikkeiden utopistinen tavoite 1920-30 -luvuilla ja yhtä kaukana se lienee edelleen. Ennen talvisotaa Suomen puolustusmenot oli yli puolet valtion kokonaismenoista. Se oli valmistautumista sotaan. Nykyään asevarustelua perustellaan edelleen aina uskottavan puolustuksen säilyttämisellä, mutta tätä ‘uskottavuutta’ ei käsitellä julkisesti eikä varsinkaan perin pohjin. ’Uskottavuudeksi’ kelpaa myös se, että sotilaalliset toimenpiteet ja suunnitelmat ovat salaisia – kaikille muille kansalaisille paitsi sotilasjohdolle ja ylimmälle valtiojohdolle. Niinpä argumenttien haastaminen on käytännössä mahdotonta.

Väkivallaton kansalaisaktivismi on nyt yhä tärkeämpää, kun halutaan ottaa kantaa globaaleihin ongelmiin, joihin valtiot kykenevät reagoimaan hitaasti. Valitettavasti eri puolilla maailmaa tällaista mielipiteen ilmaisua vastaan hyökätään myös asein. Pekurisen ajan kaltainen vastakkainasettelu on viime vuosina nostanut huolestuttavasti päätään.

Vuonna 1932 Pekurinen sanoi haastattelijalle tulevaisuuden suunnitelmistaan: ”Tulen puolustamaan jokaista rauhanasian puolesta toimivaa henkilöä, mutta rauhanasianajaja ei saa sortaa toisen henkistä riippumattomuutta eikä loukata hänen koskemattomuuttaan.”

Jos Pekurinen näkisi nykypäivään, hän todennäköisesti sanoisi edelleen, että jokaisen sodanvastustajan toiminta rauhan hyväksi on tärkeätä ja kansalaistottelemattomuus sen puolesta kannatettavaa.

Rauhanaatteen kannattajat voivat yhä vankkumatta pitää ohjenuoranaan Kansainvälisten Antimilitaristien tunnusta 1920-luvun lopulta, koska kaikki muu on periksiantamista:

Ei ainoatakaan miestä,

Ei ainoatakaan penniä,

Ei minkäänlaista työtä

Militarismin hyväksi!