Ikuiset mestariluokat

Gorki-StalinJulkaistu Lehtiset-elokuvakulttuurilehdessä 2/08

Elokuvantekijät eri puolilla maailmaa ovat aina joutuneet selittämään tekosiaan. Kirjailijoilla, kuvataiteilijoilla, jopa teatterintekijöilläkin, tuntuu olevan helpompaa. Onko keskeinen syy se, että elokuvanteko on bisnestä, suurta liiketoimintaa? Vai se, että elokuva on massojen taidetta, joka tavoittaa enemmän ihmisiä kuin mikään muu taiteen muoto, ehkä nykyistä populaarimusiikkia lukuun ottamatta? Vai se, että kaikki kokevat olevansa asiantuntijoita elokuvan saralla?

Erikoiseksi elokuvantekijän aseman tekee se, että hän joutuu selittämään tekemisiään ennen kuin tekee, sitten kun suunnittelee ja tekee, ja lopuksi vielä jälkivaiheessa. Ensimmäinen vaihe on se pitkäkestoisin, koska silloin hän joutuu myymään ideansa niille joilla on valta: rahoittajille, levittäjille ja tuottajille. Toinen ja viimeinen vaihe ovat taas ne tuskallisimmat, koska silloin hän joutuu puolustautumaan niitä vastaan joilla on valta ja silloin vasta vallanpitäjät haluavat näyttää kyntensä.

Nykyisten määritelmien mukaan myös näitä vallanpitäjiä pidetään suuressa määrin tekijöinä – elokuva kun on sitä bisnestä. Niinpä on luonnollista, ettei elokuvantekijä saa tehdä mitä mieleen tulee, vaan hänen pitää perustella, miksi hän aikoo tehdä niin. Kyllä kai taidemaalariltakin kysytään usein, miksi käytät sinistä väriä, etkö voisi vaihtaa sitä punaiseen?

No, elokuvan teko nyt vain on hieman kummallista. Helpottavaa on huomata, että se on ollut aina sellaista, missä tahansa, milloin tahansa. Ne, kenellä on valta ja rahat, päättävät.

Filmihullu-lehden numerossa 1/08 on Veli-Pekka Makkosen kääntämät muistiinpanot eräästä kuuluisasta taiteilijoiden ja veräjänvartijoiden keskustelusta.

molotov-stalinSergei Eisenstein lähetti marraskuussa 1946 Stalinille kirjeen, jossa hän kertoi ”Iivana Julman” kakkososan etenemisestä ja tehtävistä ratkaisuista. Stalin kutsui Sergein ja nimiosaa esittävän Nikolai Tserkasovin luokseen helmikuussa 1947. Siis ihan normaali kolmen kuukauden odotus veräjänvartijan luokse pääsemisessä.

Paikalla oli Stalinin lisäksi puoluejohtaja Zdanov ja ulkoministeri Molotov. Meillä elokuvantekijä saa hyvin harvoin kutsun Halosen, Niinistön ja Vanhasen luokse keskustelemaan uuden elokuvansa tulevaisuudesta. Edellä mainitut ovat sen verran kiireisiä, että ovat ulkoistaneet tämän palvelun antamalla neuvotteluvaltuudet opetusministeriön alaisen elokuvasäätiön tuotantoneuvojille ja valtiojohtoisen televisiokanavan yhteistuotantopäälliköille. Joskus toki rahoittajana on myös kaupallinen televisiokanava ja lisäksi jokaisen näytelmäelokuvan kohdalla nykyään levittäjällä on painavaa sanottavaa. Toisin sanoen veräjänvartijoita on iso liuta, itse asiassa paljon enemmän kuin Sergeillä.

– No niin, mitä ajattelitte tehdä elokuvan kanssa? Stalin kysyy aluksi.

Sergei selittää, miten hän leikkaisi ja lyhentäisi kokonaisuutta, jakaisi sen ehkä kahteen osaan.

– Oletteko tutkineet historiaa?

Sergei myöntää tutkineensa enemmän ja vähemmän.

Stalin on sitä mieltä, että Eisenstein on esittänyt tsaarin kaartin väärässä valossa ja Iivanan päättämättömänä kuin Hamlet. Hän pitää Iivana Julmaa suurena ja viisaana hallitsijana. Zdanovin mielestä elokuvassa taas korostetaan liikaa psykologisia ristiriitoja ja henkilökohtaisia kokemuksia.

Molotov myöntää, että tsaari oli todella julma ja sen voi kyllä näyttää, mutta pitää näyttää, miksi on pakko olla julma. Hänen mielestään tsaari teki virheitä ja hänen olisi pitänyt olla päättäväisempi.

Ahaa, onko Iivana Julma veräjänvartijoiden mielestä ollut päättämätön, mutta hänet pitäisi esittää toisenlaisena? Vai ovatko veräjänvartijat keskenään eri mieltä päähenkilöstä? Haluavatko he syvää ihmiskuvaa, mutta ilman ristiriitoja ja henkilökohtaisuutta?

Hmm.

Niinhän mielipiteet usein menevät ristiin – ja elokuvatekijä sekoaa, kun ei voi miellyttää kaikkia. Siihenhän suurin osa suomalaisistakin elokuvatuotannoista kaatuu ja tuotantoon pääsevät ne, joista kenelläkään ei ole intohimoa vetää herneitä pahasti nenään. Siis kompromisseja?

Tyyli on tietysti asia, josta on vaikea isolla porukalla päästä yhteisymmärrykseen. Molotov valittaa, että elokuva on täynnä holveja, kellareita, siinä ei ole raikasta ilmaa, ei Moskovan ilmapiiriä, ei näytetä kansaa. Voi näyttää keskusteluja, voi näyttää vainoja, mutta ei pelkästään sitä.

Mitähän hän kaipaa? Ehkäpä “Aleksanteri Nevskin” kaltaisia arkkitehtonisia taistelukohtauksia Peipsijärven jäällä, koska niistä puhutaan piakkoin.

Stalin-ZdanovTyylistä lienee myös kysymys Stalinin huomiossa, että Iivana suutelee vaimoaan liian pitkään. Se on hänen mukaansa totuudenvastaista. Stalin vetoaa, että historialliset hahmot on näytettävä tyylillisesti oikein, mutta eiköhän kohtaus ole tuntunut kiusalliselta ihan muista syistä. Kyllähän nykyäänkin veräjänvartijat nostavat kulmakarvoja ja perään kysyvät, onko tuo heinäkasakohtaus todella tarpeellinen tarinan kannalta.

Kun Suomessa keskustellaan veräjänvartijoiden kanssa, kyse on pitkälti puutteiden ja heikkouksien listaamisesta. Niin Kremlissäkin alkutalvena 47.

– Se, mikä oli onnistunutta, oli hyvä, muttemme nyt puhu siitä, puhumme nyt vain puutteista. En anna ohjeita, ilmoitan vain katselijan huomautuksia, sanoo Isä Aurinkoinen.

Siis lopuksi annetaan tekijälle kuitenkin vapaat kädet. Noin kuvainnollisesti. Kuulostaa hyvin tutulta. Ohjeita on annettu aimo nivaska, mutta taiteilijan täytyy tehdä ratkaisut itse kuin ne olisivat hänen omiaan.

Tserkasov sanoo uskovansa, että käsikirjoitusmuutokset osoittautuvat oikeiksi. Stalin, Molotov ja Zdanov vilkaisevat toisiaan.

– No, senhän me näemme, Stalin sanoo ja jatkaa: – Mitä luulette toverit, annetaanko tovereille Tserkasov ja Eisenstein mahdollisuus tehdä elokuva valmiiksi?

Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ilman muuta. Tekijöille sanotaan, ettei käsikirjoitusta tarvitse näyttää. Yleisesti ottaen käsikirjoituksia on vaikea arvioida. Heidän mukaansa on helpompi puhua valmiista teoksesta.

Lopuksi he antavat tärkeän ohjeen, jonka mielekkyydestä kotimaisetkin veräjänvartijat ja tekijät ovat kinastelleet vuosikymmeniä: – Älkää pitäkö kiirettä. Tehkää huolella. Ylimalkaan tulemme estämään ja kieltämään hätäisesti tehdyt elokuvat. Niistä ei tule ikinä hyviä. Olkoon maassa vähemmän elokuvia, mutta parempilaatuisia.

Entä mitä sitten tapahtui?

“Iivana Julman” toinen ja kolmas osa eivät koskaan toteutuneet Eisensteinin toivomalla tavalla. Toinen osa leikattiin uudelleen ja kolmas ei valmistunut ikinä. Suuri osa materiaalista tuhoutui tai tuhottiin. Eisenstein kuoli vuoden kuluttua sydänkohtaukseen.

Näyttelijä Nikolai Tserkasov sai vielä samana vuonna arvonimen Neuvostoliiton Kansantaiteilija. Vuonna 1951 hän sai Stalin-palkinnon.

Molotov sai olla ulkoministerinä vielä kaksi vuotta ja politbyroosta hänet hiillostettiin vuonna 1952. Stalinin kuoleman jälkeen hän palasi taas muutamaksi vuodeksi kehiin, kunnes Stalinin vastainen linja lopulta voitti ja menneisyyden mies sai poistua päätöksenteosta. Molotov, oikealta nimeltään Skrjabin (säveltäjän sukulainen), kuoli vasta 1980-luvulla.

stalinZdanov taisi piipahtaa Suomessa vielä syksyyn mennessä. Valvontakomissio poistui Helsingistä syyskuussa 1947. Zdanovin ura N-liiton kulttuurielämän keskeisimpänä veräjänvartijana päättyi puolentoista vuoden kuluttua. Hän menehtyi elokuussa 1948. Liikaa viinaa, sanottiin.

Helsingin kaupunginteatterissa nähtiin vielä viime vuonna lavalla sekä Stalin että Zdanov David Pownallin näytelmässä “Mestariluokka”, jossa parivaljakko hiillostaa Sostakovitsia ja Prokofjeviä vuonna 1948. Zdanovia esitti Martti Suosalo ja myöhemmin Kari Heiskanen, Stalinia Lasse Pöysti.

Mutta ei Stalinista tässä sen enempää. Eikä kotimaisista veräjänvartijoista. Täälläkin he sentään vaihtuvat silloin tällöin.