Hinky Dinky Parlay Voo

Ilmestynyt Filmihullu-lehdessä 3/2019

They Shall Not Grow Old. Iso-Britannia/Uusi-Seelanti 2018. Ohjaus Peter Jackson. Leikkaus Jabez Olssen. Levitys SF Film Finland Oy. Ensi-ilta Suomessa 17.5.2019. (1 t 40 min.) 

Peter Jacksonin dokumentti oli katsottava kahteen kertaan. Ensin normaalisti avoimin vastaanottavaisin mielin, toiseksi historiantutkijan ja kompilaatiodokumenttien tekijän asenteella. Kolmas kerta, jos sellainen tulee, olisi luonnollisesti 3D-versio, jota Suomessa ei ole vielä esitetty.

Periaatteessa elokuvassa on vain vanhaa maailmansodan filmimateriaalia ja kertojanääninä 1960-70 -luvuilla tehtyjä veteraanihaastatteluja. Se, että nämä brittipapparaiset pälättävät tauotta sotakokemuksiaan ilman mitään taustoitusta, on katsojalle haaste. Tarinat ovat kuitenkin vaikuttavia, hyvin kerrottuja, huumori, sarkasmi, itseironia on briljanttia, tunnetasot vaihtelevat, vaikka on selvää, että kaikki kertovat jälkiviisaasti. Loputon tarinoiden vuo muuttuu hypnoottiseksi. Tarinat sotilaista, jotka menevät untuvikkoina vapaaehtoisina armeijaan ja sotatoimiin, on kerrottu usein, mutta ehkei näin anonyymien mikrohistorioiden kautta juuri koskaan.

Yleensä sotadokumenteissa jää kaipaamaan tunteiden välittymistä ilman, että se kerrotaan asiantuntijoiden suulla. Nyt nuorten miesten viattomuus, into, uho ja halu olla voimakkain, kaikkivoipa ja kuolematon, sykähdyttää. Armeijan raadollistava, yhtenäistävä, kurinpitoon ja käskyttämiseen perustuva rääkki näkyy ja kuuluu, ja samalla lopulta myös tyhjyys, minkä päälle nuori mies joutuu sodan loppuessa, kun se on juuri hetki sitten ollut koko hänen elämänsä. Inhimillisyys rakentaa elokuvan sodanvastaisen ilmeen kuin itsestään.

Toinen katsominen muutti kuitenkin kaiken. Koetin keskittyä näkemään, miten elokuva on toteutettu. Arkistokuvan käytössä se noudattelee paljolti samaa dramaturgiaa kuin valtaosa historiadokkareista eli kuvamontaasi hyppelee ajassa ja paikassa, historiallisissa detaljeissa ei olla kovin tarkkoja, ja samalla kertojien tarina etenee melko kronologisesti.

Kun noin 20 minuuttia on esitetty originaalimateriaalia mykkänä ja oikealla kuvasuhteella, leviää äkkiä valkokangas laajakuvaksi, siihen tulevat värit, esitysnopeus muuttuu moderniin 24 kuvaan sekunnissa, ja päälle nousevat 100% äänitehosteet, sotilaiden puheet, repliikit, joku huutaa ”Look, I’m in Pictures!”

Värit ja äänet ovat tietenkin feikkiä, ja senhän nykykatsojankin täytyy ymmärtää. Erikoista vaikutelmaa alkaa oitis miettiä suhteessa todellisuuteen, mutta myös eettiseltä kannalta. Jo vuosia olemme kyllä voineet katsoa dokumentteja kuten Maailmansota väreissä tai väritettyjä vanhoja kuvia jne. Tekniikka ei ole enää ongelma. Historian mustavalkoisuuden ja värillisyyden dilemma on kuitenkin syvempi. Ovatko nämä väritetyt ja foley-tehosteilla ryyditetyt otokset lähempänä todellista kameran kuvaamaa tapahtumaa kuin ne mykät mustavalkoiset kuvat, jotka kameran filmistä aikoinaan kehitettiin ja nykivinä kankaalle heijastettiin? Onko asialla mitään merkitystä?

Monen mielestä historiallinen aineisto on osa kulttuuriperintöämme, jota ei saisi muuttaa eikä esittää väärässä muodossa ja yhteyksissä. Jackson on haastatteluissa (eli myyntipuheissa) maininnut, että elokuva näyttää kuin se olisi kuvattu pari viikkoa sitten HD-kameroilla. Silti hän sävyttää elokuvansa ei suinkaan modernin maailman värein, vaan enemmän Lumière-veljesten kehittämän Autochromen kaltaisena, jollaisena maailmansotaa tallennettiin valokuvakameroilla. Näitä kuvia on säilynyt tukuttain.

Jacksonin ratkaisu etäännyttää, vaikka hän koettaa perustella sitä juuri realismilla. Myös hidastetun kuvan jatkuva käyttö vie pohjaa tältä. Niinpä elokuvan ”realistisuus” syntyy ensisijaisesti äänimaailmasta, joka on tavallaan keinotekoisin elementti koko teoksessa.

Kahdessa katselussa tunteiden ja tekniikan kilpailu jäi kaikesta huolimatta taka-alalle. Kun tuttu absurdi sotilasrallatus Mademoiselle des Armentières kajahti soimaan lopputekstien alkaessa, aivoissa myllersi ajatuksia historiallisista assosiaatioista. Ainahan britit ovat tehneet näitä sotadokumentteja tai Churchill-herooisen Darkest Hourin kaltaisia historiadraamoja. Nyt näitä elokuvia on kuitenkin lähes mahdoton katsoa ilman brexit-kontekstia. Ihanko sattumalta ne tehtiin juuri nyt? Voiko mitään brittituotantoa enää katsoa ilman taka-ajatusta brexitistä?

Virallisesti on kerrottu, että Imperial War Museum tilasi elokuvan maailmansodan päättymisen satavuotispäivän kunniaksi. 20 tuntia arkistomateriaalia entisöitiin ja digitoitiin, satoja tunteja veteraanihaastatteluita kuunneltiin. Alun perin siitä piti tulla puolituntinen lyhytelokuva. Se tuskin olisi herättänyt näin paljon huomiota edes Jacksonin tekemänä.

They Shall Not Grow Old kyllä esittää rehellisesti brittisotilaiden tarinoita, mutta sujuvasti se myös sivuuttaa laajemmat (maailman)poliittiset taustat ja antaa briteille arveluttavan keskeisen roolin koko nelivuotisen maailmanpalon suuressa kertomuksessa. Periaatteessa kaikki elokuvan materiaali on tehty alun perin propagandatarkoituksiin, kotirintaman katsojia ajatellen. Historian tarinankerronta alkaa elää omaa elämäänsä katseluajankohtaan kytkettynä ja se antaa dokumenteille, enemmän tai vähemmän manipuloiduille, usein vielä yhden uuden ulottuvuuden.