GRAND TOUR 1939

Näyttely GRAND TOUR 1939 on avoinna Galleria Laterna Magicassa 6.4.-30.4.2022.

Selailin isoisäni valokuva-albumeja ihmeissäni jo nuorena. Niissä oli mm. mummun ja vaarin hääkuvia, matkoja Savossa ja Pohjois-Karjalassa, paljon kuvia isästäni vauvana – ja lisäksi paljon kuvia ympäri Eurooppaa.

Place de L’Etoile, Paris

Esko Suhonen (1908-1984) valokuvasi ahkerasti koko ikänsä. Valokuvakokoelma kattaa tuhansia negatiiveja ja dioja vuodesta 1930 alkaen.

Nuo Euroopan kuvien tausta paljastui itselleni vähitellen. Huhtikuussa 1939 vaari ja mummu lähtivät ystävineen klassiselle Grand Tourille. Seurueeseen kuuluivat siis isoisäni, arkkitehti Esko Suhonen, Kansallismuseon intendenttinä tuolloin toiminut, tuleva historian lehtori fil.maist. Alli Suhonen (os. Sohlman) sekä pariskunta Honkavaara, rakennusmestari-arkkitehti Sakari ja tämän puoliso Airi (os. Venho). Kulkuvälineenä oli Honkavaarojen saksalainen, etuvetoinen ja litran moottorilla varustettu Adler Trumpf Junior.

Matkareitti noudatti monessa mielessä sitä erityisesti 1700-luvulla kukoistanutta aatelisnuorten keskuudessa muodikasta sivistysmatkailua Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Kolmikymppiset helsinkiläiset astuivat Turussa Tukholman-laivaan 22.4.1939. Autolla jatkettiin Kööpenhaminan, Hampurin ja Münsterin kautta Hollantiin, Brysseliin ja Pariisiin. Toukokuussa suunta oli kohti etelää, Ranskan ja Italian Rivieralle ja sieltä mm. Firenzeen ja Venetsiaan.

Maailma oli vielä turisteille rauhallinen, mutta toisenlaisiakin ennusmerkkejä oli näkyvissä. Keski-Euroopassa oli havaittavissa jo ”tilanteen tuntua”, kuten Suhonen myöhemmin kirjoitti kirjeessään. Paluumatka kulki Brennerinsolan ja Itävallan kautta Müncheniin, Berliiniin ja Königsbergiin. Dokumentaarisiin otoksiin tallentui sotilasparaateja ja -marsseja.

Maatalousseurojen keskusliitossa rakennuskonsulttina työskentelevä Suhonen kertoi matkan jälkeen Aamulehden haastattelussa, että yhtenä matkan tarkoituksena oli tutustua rakennustoimintaan useissa Euroopan maissa, ja että hän tarkkaili ensi sijassa esikaupunki- ja maatalousrakennuksia. Negatiivien joukossa on luonnollisesti paljon otoksia rakennuksista, mutta Suhonen valokuvasi myös elämää ympärillään, ihmisiä kaupungeissa ja maaseudulla, nähtävyyksiä, museoita, matkantekoa. Satamassa tai siltojen luona turistille tultiin ilmoittamaan, että kuvaaminen on kielletty.

Grand Tourin viimeiset rauhalliset hetket elettiin meren äärellä Pärnun Rantahotellissa kesäkuun alkupäivinä. Toisen maailmansodan syttymiseen oli kolme kuukautta aikaa.

Suhosen valokuvat eri puolilta Eurooppaa ovat ajankuvana ainutlaatuisia. Ne ovat romanttisia, klassisia, moderneja, nostalgisia, impressionistisia, riippuen siitä missä ajassa niitä katsoo ja miten niitä lähestyy. Tänä päivänä niitä on helppo katsoa kadonnutta aikaa samalla kaivaten tai kauhistellen – tai mahdollista tulkita kertomuksena siitä lumemaailmasta, missä ihmiskunta eli niinä päivinä. Kaupunkinäkymät Pariisista, Berliinistä tai Venetsiasta näyttävät kenties ensisilmäyksellä tutuilta, mutta tietoisuus ajankohdasta saa näkemään niissä muutakin sisältöä; ”ihminen näkee, mitä tietää” (Goethe).

Taiteellisesti kunnianhimoisissa ja aiheiltaan monipuolisissa kuvissa voi nähdä Suhosen läheisen ystävän, kuvaaja Eino Mäkisen, vaikutusta. Esko ja Eino kulkivat monilla yhteisillä kuvausmatkoilla 30-luvulta lähtien.

Valokuvien esittämä maailma tavallaan katosi syksyn saapuessa eikä mikään palannut entiselleen. Sodan keskellä joulukuussa 1939 Esko Suhonen muisteli kirjeessään: ”Jouduin päivällä pusaamaan Euroopan kartan kanssa ja katselin siitä viime keväistä reittiämme, jolloin teimme huolettoman retken halki Euroopan. Olen monesti ajatellut, että kyllä meillä sentään on ollut onni myötä, kun saimme tehdä senkin matkan.”

Sotavuosien aikana matka ja siitä otetut kuvat unohtuivat tyystin eikä niitä muisteltu juuri myöhemminkään.

Alli, Nizza

Katsoessani nyt isovanhempieni Grand Tourin silmänräpäyksiä näen toiveikkuutta, uskoa tulevaisuuteen, maailmojasyleilevää tunnetta monissa kuvissa. Eivätkä ne katoa niistä koskaan.

 

 

ITSENÄISYYSPÄIVÄ RAUHANASEMALLA

puheenvuoro Sadankomitean rauhanpalkinnon jakotilaisuuden yhteydessä 6.12.2021

On ilahduttavaa kuulla tulleensa palkituksi tällaisella pitkien perinteiden kunnianosoituksella. Samalla olen kuitenkin hyvin nöyränä sen edessä: rauhanpalkinto on jo nimenä jotain valtavan tärkeää ja velvoittavaa.

Siinä mielessä tämä palkinto kuuluisi erityisen hyvin itse Arndt Pekuriselle. Minä toimin vain viestinviejänä.

Pekurinen ei ollut omana aikanaan poikkeuksellinen ihminen siinä, että hän kannatti rauhanaatetta, vastusti väkivaltaa kaikissa oloissa eikä halunnut tappaa muita ihmisiä. Hänen kaltaisiaan humaanisti ajattelevia oli paljon. Poikkeuksellinen hän oli siksi, ettei hän alistunut, vaikka joutui yhteiskunnan valtaapitävien silmätikuksi ja vaikka niin armeija, valtiovalta kuin oikeuslaitoskin halusivat vaientaa hänet. Ne kokivat hänen toimintansa vaaralliseksi ja pelkäsivät että rauhanaate leviäisi laajemminkin työväestön keskuuteen.

Silloin 1920-30 -luvuilla sodasta, armeijasta, asevelvollisuudesta ja maanpuolustuksesta ei saanut juuri sanoa poikkipuolista sanaa ilman että joutui vaikeuksiin. Vähintäänkin valtalehdistö alkoi mustamaalata tällaisia rauhanlähettiläitä, Pekurista tietysti erityisen voimakkaasti vuosikausien ajan.

Vapauduttuaan ensi kerran vankilasta vuonna 1932, hän sanoi toimittajalle: ”Ihmiskunta seisoo tienhaarassa: sota vai rauha? Sota on ihmiskunnan rikos, ja rikokseen ei työväki missään maassa osallistu. Nyt jo on olemassa voimakas rauhantahto, sodankieltäjiä on enemmän kuin tähän asti.”

Näin varmasti olikin monessa muussa Euroopan maassa, erityisesti Saksassa ja Iso-Britanniassa, mutta Suomessa rauhanliike oli yhä vain marginaalinen. Pekurinen joutui pettymään, mutta ei luovuttanut vaikka seuraavana vuonna Euroopan historia lähti uusille kierroksille.

Pekurinen toimi johdonmukaisesti ja päättäväisesti saavuttaakseen siviilipalveluslain uudistamisen. Passiivinen vastarinta ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus olivat hänen aseitaan, jotka hän oli omaksunut Gandhilta ja Tolstoilta. Hän oli lukenut paljon heidän kirjoituksiaan ja halusi heidän tavoin korostaa ihmisen vapautta. Myös Raamatun Vuorisaarna oli hänen ajattelunsa keskeinen vaikuttaja.

Nykypäivän näkökulmasta katsottuna on absurdia, miten kuuroille korville Pekurisen ja muun rauhanliikkeen perustelut sodanvastustamiselle kaikuivat Suomessa. Pekurinen halusi puhua rauhan, ystävyyden ja hyvyyden puolesta kuin paraskin kristitty, mutta koska hän ei ollut kirkon edustaja, vaan tavallinen työmies, sitä ei voitu hyväksyä. Suomessa ei mies kieltäydy aseista eikä puhu rauhasta. Kun Pekurista alettiin järjestelmällisesti halveksua maan konservatiivilehdistössä, usein kyseenalaistettiin nimenomaan hänen maskuliinisuutensa. Häntä pidettiin miehisyyden irvikuvana.

Pekurisen tarina on mennyttä aikaa, mutta silti universaali ja ajaton, valitettavasti. Eri puolilla maailmaa sodanvastustajat ja aseistakieltäytyjät joutuvat vastakkain virkavallan kanssa. Asevelvollisuuskysymyksessä Suomi on monessa mielessä jäänyt useista länsimaista täysin pysähtyneisyyden tilaan. Suomi on nyt elänyt historiansa kenties pisintä rauhanaikaa, mutta näihin päiviin asti julkinen keskustelu asevelvollisuudesta ja siviilipalveluksesta miehisyyden osana on ollut asenteellista, keskustelu aseteollisuudesta ja -varustelusta, asekaupoista ja puolustusvoimien määrärahoista, ylipäätään militarismista, puolustusvoimien toiminnasta ja sotilasjohdon auktoriteetista on ollut kapea-alaista.

Moni asia on muuttunut parempaan suuntaan, myös mielipiteitä saa esittää vapaammin kuin Pekurisen aikoina, mutta läpinäkyvää keskustelusta ei ole vielä tullut. Sotilaalliset arvot ja toimenpiteet ovat edelleen arvostelun yläpuolella ja aseistakieltäytyjät leimataan helposti epäisänmaallisiksi.

Yritän uskoa, että edistyksellisemmät ajat ovat vielä edessä, vaikka juuri nyt maailman sotilasmenot ovat suuremmat kuin koskaan aiemmin ja siinä ohessa Suomen bruttokansantuotteeseen suhteutettuna Euroopan Unionin suurimmat. Suomen viimeisimmät massiiviset kymmenien miljardien asekauppalaskut ovat niin suuria, että niitä on mahdoton käsittää, mutta lehtiotsikoihin mahtuvat lähinnä ylistykset siitä, kuinka Suomi sai tingittyä alehinnat.

Maailmanrauhan saavuttaminen oli rauhanliikkeiden utopistinen tavoite 1920-30 -luvuilla ja yhtä kaukana se lienee edelleen. Ennen talvisotaa Suomen puolustusmenot oli yli puolet valtion kokonaismenoista. Se oli valmistautumista sotaan. Nykyään asevarustelua perustellaan edelleen aina uskottavan puolustuksen säilyttämisellä, mutta tätä ‘uskottavuutta’ ei käsitellä julkisesti eikä varsinkaan perin pohjin. ’Uskottavuudeksi’ kelpaa myös se, että sotilaalliset toimenpiteet ja suunnitelmat ovat salaisia – kaikille muille kansalaisille paitsi sotilasjohdolle ja ylimmälle valtiojohdolle. Niinpä argumenttien haastaminen on käytännössä mahdotonta.

Väkivallaton kansalaisaktivismi on nyt yhä tärkeämpää, kun halutaan ottaa kantaa globaaleihin ongelmiin, joihin valtiot kykenevät reagoimaan hitaasti. Valitettavasti eri puolilla maailmaa tällaista mielipiteen ilmaisua vastaan hyökätään myös asein. Pekurisen ajan kaltainen vastakkainasettelu on viime vuosina nostanut huolestuttavasti päätään.

Vuonna 1932 Pekurinen sanoi haastattelijalle tulevaisuuden suunnitelmistaan: ”Tulen puolustamaan jokaista rauhanasian puolesta toimivaa henkilöä, mutta rauhanasianajaja ei saa sortaa toisen henkistä riippumattomuutta eikä loukata hänen koskemattomuuttaan.”

Jos Pekurinen näkisi nykypäivään, hän todennäköisesti sanoisi edelleen, että jokaisen sodanvastustajan toiminta rauhan hyväksi on tärkeätä ja kansalaistottelemattomuus sen puolesta kannatettavaa.

Rauhanaatteen kannattajat voivat yhä vankkumatta pitää ohjenuoranaan Kansainvälisten Antimilitaristien tunnusta 1920-luvun lopulta, koska kaikki muu on periksiantamista:

Ei ainoatakaan miestä,

Ei ainoatakaan penniä,

Ei minkäänlaista työtä

Militarismin hyväksi!

Arndtin haudalla

puhe Malmin hautausmaalla 5.11.2021 Arndt Pekurisen kuoleman muistopäivänä. 

5.11.2021 kokoontui Malmin hautausmaalle korttelin 69 linjaan 11 ryhmä ihmisiä, rauhanjärjestöjen jäseniä, muistamaan Arndt Pekurista. Minut oli pyydetty lausumaan muutama sana.

Kesällä 2021 ensi-iltansa saaneen elokuvani ”Ikuiseen rauhaan” johdosta olen vuosien ajan selvittänyt tai ainakin yrittänyt selvittää, kuka Arndt Pekurinen oikeastaan oli ja minkälainen ihminen hän oli. Pitkä ja laaja tutkimustyö toi esiin paljon tietoa, mutta siitä huolimatta en uskalla sanoa tuntevani Arndt Pekurista. Tiedän lähinnä vain fragmentteja.

Sisarukset ovat kertoneet Arndtin olleen lapsena ja nuorena vilkas, jopa liiankin, vitsailija, kujeilija, kepposten tekijä. Rauhanliikkeen aktivistin, Aarne Selinheimon kirjeessä, jonka hän lähetti Pekuriselle putkaan marraskuussa 1929, on tervehdys: ”hurtti huumori ja repäisevä meininki”.

Tämä istuu mielestäni hyvin kuvaamaan niitä luonteenpiirteitä, joita Pekurisesta on suvun ja ystävien välityksellä välittynyt. Iskulause on kuitenkin selkeästi Aarne Selinheimon tuotantoa ja näkyy Antimilitaristisen Liiton kokouspöytäkirjassa jo vuonna 1925, jossa päätettiin ylläpitää liitossa aina hurttihuumoria ja repäisevää meininkiä. Arndt ei vielä tuolloin ollut muuttanut Helsinkiin.

Selinheimo halusi kirjeellään rohkaista putkaan vietyä Pekurista, mutta totesi samaan hengenvetoon ”auta armias tätä järjen puutetta maailmassa”.

Siitä todellakin oli kyse, ja kolmen päivän kuluttua Pekurisen järkeä alettiin testata todenteolla. Hänet passitettiin Lapinlahden keskuslaitokseen eli mielisairaalaan, jossa lääkärit totesivat hänet rauhalliseksi, tyyneksi, tasaiseksi, sävyisäksi ja tolkulliseksi. Kaikki siis hyvin. Mutta kun tutkittavana olleella miehellä oli päähänpinttymä, niin asia ei voinut jäädä siihen.

Kahden viikon ajan Pekurisesta yritettiin saada selville , mikä on ongelma. Häntä pyydettiin kertomaan kaikki, ei vain itsestään, vaan myös vanhemmistaan ja sisaruksistaan ja sukulaisistaan, heidän toimistaan, terveydentilastaan ja mahdollisista sairauksista.

Sitten alkoivat älykkyystestit – vai pitäisikö sanoa palikkatestit, joilla voitaisiin todistaa miehen mielenvikaisuus. Lueteltiin sanoja, jotka piti muistaa minuutin kuluttua: ”lieska – ulkona – koti – nähdä – pallo – joskus – remmi – talo – kantaa”.

Toistettiin numerosarjoja, joita piti muistaa mahdollisimman pitkälle. Annettiin luku- ja kirjoitustehtäviä: ”sisäluku hidasta, käsiala työmiehen käsiala”.

Kysyttiin yleistietoutta: vuodenkierto, kuukaudet, ajankulku, ilmansuunnat, maantieteelliset tiedot, Euroopan valtiot ja niiden pääkaupungit, Euroopan valtioiden päämiehet.

Uskonnosta tuli keskustelua enemmänkin. Pekurisen mielestä oli ristiriita, kun Raamatussa sanottiin Kristuksen vapauttaneen maailman kaikesta pahasta, mutta ihmiset eivät kuitenkaan ole hyviä.

Potilaskertomuksesta selviää, että Pekuriselta kysyttiin kaiken maailman asioista taivaan ja maan väliltä: maidon ja tupakka-askin hinnoista lakien merkitykseen yhteiskunnalle.

Potilaskertomus on niin pitkä, että tulee väkisin mieleen, toimivatko nämä kokeet ja keskustelut enemmänkin terapiana itse lääkäreille, kun saivat kommunikoida miehen kanssa, joka ymmärsi myös jotain.

Tässä vaiheessa, vankeustuomion saaneena, Pekuriselle rakennettiin jo sankarin ja marttyyrin viittaa. Rauhanliiton johtaja Felix Iversen kirjoitti:

”Pekurista odottaa jatkuva taistelu, uusi oikeudenkäynti, uudet kärsimykset, uudet häväistykset, mutta myös uudet tilaisuudet näyttää rauhanmiehen sankarius ja uskollisuus sekä marttyyriudellaan olla mukana viemässä rauhanaatetta voittoon. Ja hänen taistelussaan seuraavat häntä ajatuksissaan ja toivomuksissaan laajat joukot kautta maailman joille hän on lähettänyt tervehdyksen: Olen iloinen kun saan kärsiä maailman jaloimman aatteen puolesta.”

Vaikea tietysti uskoa, että hän olisi oikeasti ollut iloinen tästä. Parin vuoden vankeusaika jätti jälkensä, mutta nyt hän oli yhä valmiimpi, rohkeampi ja röyhkeämpi argumentoimaan asiansa puolesta.

Hän piti ensimmäisen puheensa vapautumisensa jälkeen Helsingin työväentalolla vuonna 1932. Toimittaja poistui kokouksesta kaunein toivein ja uskoin.

”Ei koskaan sotaa, soi sielussani. Mutta saavuttuani kadulle saan päivän sanomalehdet käteeni: Maailmanrauha on uhattu. Kiina julistanut sodan Japania vastaan. Herään todellisuuteen. Kuinka kaukana olemmekaan maailmanrauhasta. Pekurinen ja Tapanainen ovat nähtävästi vasta airueita jotka ennustavat ajasta jota tuskin monetkaan meistä näkevät.

Mutta nuoret ovat ennenkin eläneet etukäteen elämää, joka toteutuu vasta uusien aikojen tultua. Sellaisia, kokonaan hyvälle asialleen antautuvia nuoria, tämä aika kipeästi tarvitsee. Kunpa heitä kasvaisi.”

Pekurinen antoi seuraavana päivänä haastattelun Suomen Sosialidemokraatin toimittajalle. Toimittaja kysyi lopuksi:

”Mitkä ovat lähimmät suunnitelmat rauhanasian hyväksi?

Tulen puolustamaan jokaista rauhanasian puolesta toimivaa henkilöä, mutta rauhanasianajaja ei saa sortaa toisen henkistä riippumattomuutta, eikä loukata hänen koskemattomuuttaan.”

Vuonna 1933 syntynyt Säde-tytär muisteli isäänsä aina lämmöllä ja allekirjoitti hänen kujeilevan luonteen, mikä näkyy mm. niissä muutamissa säilyneissä perhekuvissa, joissa Arndtilla on aina niin sanotusti ilme päällä. Säde kuitenkin muistutti isänsä olleen myös mietiskelijä, ehkä vähän synkkyyteen ja murehtimiseen taipuvainen mitä pidemmälle 1930-luku eteni, mutta ei hän halunnut näyttää murheitaan ja pohdintojaan ulospäin.

Hän oli paljon omissa aatoksissaan, mikä näkyi myös tiettynä hajamielisyytenä. Säde kertoi, että kun he olivat Herttoniemessä kesällä ja kaupunkiasunto oli vuokralla, isä meni töistä tullessaan perimään kuukauden vuokraa, mutta tuli ilman rahoja koska vuokralaiset eivät olleet ottaneet asiaa puheeksi. Äiti Aleksandra haki seuraavana päivänä rahat.

Kun Aleksandra oli kaatunut ja jalkaa laitettiin sairaalassa kipsiin, oli isä sillä välin kuljeskellut kaupungilla miettimässä asioita ja unohti äidin sinne. Palatessaan taksilla äiti unohti suuttumuksensa, kun isä oli kuulemma niin surkean näköinen.

Kun he tulivat kätilöopistolta pikkuveli-Juhanin synnyttyä, naapurit halusivat heti nähdä isän käärössä kantaman lapsen. Isä avasi kääröä, josta tulivat jalat esille. Hän oli pitänyt Juhania ylösalaisin.

Tällaisia sattumuksia oli kuulemma paljon.

Säde Pekurinen kirjoitti Arndtista kirjaa tekevälle Erno Paasilinnalle vuonna 1998:

”Ajattelin että sinulla on täysi oikeus luoda oma kuva aatteen miehestä ja että minun kuva isästäni on ehkä toisenlainen. Maailmaa kiinnostaa aatteenmies eikä minun isäni. Minä muistan hänet iloisena, hauskana ja jopa leikkisänä ihmisenä – kirjoitukset aatteenmiehestä kertovat vakavasta tiukasta periaatteenmiehestä. En väitä että kumpikaan kuva olisi täysin väärä tai täysin oikea. Kukaanhan ei omista historiaa, sitä voi vain tulkita eri näkökulmista. Ikävä etten pystynyt vastaamaan kaikkiin kysymyksiisi. Olinhan silloin lapsi ja näin kaiken vain omasta näkökulmastani.”

Tämän hautakiven äärellä, joka paljastettiin tasan 44 vuotta sitten vuonna 1977, kuvaili Tauno Tapanainen (joka oli 1950-luvulla vaihtanut sukunimensä Tammeksi) aatetoveriaan reippaaksi ja terveeksi kaveriksi, jonka ”poskilla hehkui nuoruuden innostuksen puna. Pieni vitsailu oli hänellä jatkuvasti mielessä ja raikas nauru herkässä. Pakkotyöurakoista hän näytti selviytyvän kuin leikiten, moniin muihin verraten. Tuntui kuin hänelle jo huomenlahjana olisi suotu sellaiset luontovarustukset, että hän niiden avulla saattaisi selvitä voittajana edessä olevista taistelunvuosista.”

Tapanainen kertoi puheessaan itse hautaustilaisuudesta. Kun arkku oli tuotu Malmin siunauskappelin ruumissuojaan niin hänkin halusi nähdä Arndtin maallisen tomumajan. Kun arkun kansi oli avattu hän näki, että Arndtilla oli omat siviilivaatteet päällään:

 

”Silloin minä tulin sisimmässäni riemullisen liikuttuneeksi! Arndt! Sinä voitit sittenkin!

Hautakiven tarina on sekin kovin pitkä.

Hautajaisten jälkeisessä muistotilaisuudessa vuonna 1942 läsnäolijat päättivät ryhtyä keräämään varoja hautakiveä varten. Keräyslistoihin kertyi 52 nimeä. Suurimman avustuksen maksoi silloin Yrjö Kallinen, 1000 markkaa.

Keräys tyrehtyi kuitenkin pian ja säästötili karttui vain harvakseltaan.

Vuonna 1957 Pekurisen hautakivitoimikunnan kokouksessa puhuttiin myös muistopatsaasta joka tulisi hautapaikan kohdalle. Epäilen, että tällainen hanke tuskin olisi ollut Arndtin läheisten ja varsinkaan itse Arndtin mielen mukainen, paljon arvokkaampana voi pitää hänen kunniakseen perustettua puistoa Pasilassa.

Tapanainen sanoi puheensa viime sanoikseen: ”Me vaalimme ja kunnioitamme sinun muistoasi.” Ne on hyvä toistaa myös tänään, kun Arndtin kuolemasta on kulunut tasan 80 vuotta. Parhaiten kunnioittaminen tapahtuu elämällä ja vaikuttamalla rauhanaatteen puolesta.

5.11.2021 Malmin hautausmaalla

Arndt Pekurisen omantunnon kujanjuoksu

Miksi ihmisiä teurastetaan jos kerran heitä ei syödä? sanoi Arndt Pekurinen usein perustellessaan kieltäytymistään aseista.

Suomen kuuluisin mielipidevanki eli lyhyen, kiihkeän elämän, eikä tinkinyt elämänkatsomuksestaan yhtään. Kun hän kieltäytyi tarttumasta aseisiin ja tappamasta vihollisia, hän joutui maanmiestensä teloittamaksi.

Arndt Pekurisen viimeisistä vaiheista on kirjoitettu ja keskusteltu vuosikymmeniä. Dokumenttielokuva Pekurisesta ei kuitenkaan voi keskittyä vain noihin muutamiin päiviin. Ikuiseen rauhaan on «antisotaelokuva». Se on samalla myös kommentti isänmaallisuuteen, joka Suomessa liitetään edelleen ensisijaisesti sotahistoriaamme ja jonka sankareita ovat toisia tappaneet ihmiset.

Pekurinen kieltäytyi aseista, koska vastusti väkivaltaa kaikissa muodoissaan. Hänen ehdottomuutensa oli johdonmukaista: hän halusi muutoksen lakiin. Uusi siviilipalveluslaki, ns. Lex Pekurinen, tulikin voimaan vuonna 1931, mutta ei ollut voimassa sodan aikana. Pekurisen ehdottomuus ei pettänyt tästäkään huolimatta.

Elokuva on syvästi yksilötarina miehestä, joka uskoo pienellä teollaan muuttavansa maailmaa, mutta samalla käy jatkuvaa kamppailua sisimpänsä kanssa siitä, mitä tekonsa tulevat merkitsemään hänen läheisilleen, vaimolleen ja lapsilleen. Pekuriselle itselleen elämä oli lopulta suuri pettymys.

Koska Pekurisesta ei ole jälkipolville jäänyt runsain mitoin materiaalia, kuvia ja kirjoituksia, elokuvassa tärkeimmiksi draaman rakentajiksi tulevatkin Pekurista lähellä olevat ihmiset. Pekurisen vaimo Aleksandra jakoi miehensä huolet ja vastoinkäymiset, mutta ei voinut niihin juuri vaikuttaa. Aleksandran Säde-tyttären tunnot elokuvassa perustuvat myös autenttisiin haastatteluihin ja kirjeisiin.

Näiden kautta välittyy kuva seurallisesta, välittömästä ja sydämellisestä miehestä, joka tykkäsi tanssia, leikkiä lasten kanssa, vitsailla ja kujeilla. Hän ei koskaan tuputtanut aatettaan läheisilleen, vaan piti sen yksityisasianaan.

Erityisen traagiseksi Pekurisen tarinan tekee se, että rauhan aate meni kaiken muun yläpuolelle hänen toimissaan, ja ristiriita julkisen aseistakieltäytyjän elämän, rauhanliikkeen keulakuvan, ja arkisen perhe-elämän välillä oli suuri. Hän näki väkivallan ja sotaisuuden vuosikymmenen kasvot ja oli onnellinen jo siitä, ettei joutuisi tappamaan ketään. Lopulta hän joutui kuitenkin pettymään, kun rauhanliike ei saanut ilmaa siipiensä alle. Hän koki itsekin olevansa turha uhri.

Tapahtumat 80 vuoden takaa ovat tuttuja yhä tänä päivänäkin eri puolilla maailmaa, väkivallan, yltyvän militarismin ja sotien vaikutusten repiessä ihmisten elämää.

Haluan kyseenalaistaa käsitykset, että Pekuriselle kävi kuten kävi, koska aika oli silloin toinen tai koska sodassa vallitsevat toiset lait. Pekurisen tarina on universaali ja ajaton. Hänet tuomittiin vankeusrangaistuksiin, koska valtio oli tehnyt sen helpoksi, ja hänet teloitettiin, koska päätösten takana olleet ihmiset olivat näin tarkoittaneet. Käskyketjuilla armeijan sisällä peitettiin vastuut.

Pekurinen leimattiin omana aikanaan suureksi pelkuriksi, mutta tänä päivänäkin aseistakieltäytymiseen liitetään samanlaisia miehisyyden menettämisen määritelmiä. Kieltäytyminen vaatii yhä edelleen rohkeutta, ympäri maailmaa.

IKUISEEN RAUHAAN ensi-illassa 9.7.2021.

Myyttien murtamista ja vahvistamista

ilmestynyt Filmihullu-lehdessä 2/2021

Jörkka ja Molle, Donner ja Mollberg, olivat kutakuinkin ikätovereita, Molle muutaman vuoden vanhempi. Toinen helsinkiläisen kulttuuri- ja taloussuvun kasvatti, toinen vaatimattomista työläisoloista lähtöisin oleva hämeenlinnalaispoika. Heistä tehdyt uudet dokumentit haluavat murtaa myyttejä, mutta tulevat samalla myös vahvistaneeksi niitä.

DONNER – PRIVAT 

Joulukuussa 2019 Donner tiesi elämänsä olevan enää epilogia vailla, kun hän suostui ystävänsä Ari Tolppasen pyyntöön antaa haastattelu tehtävään elokuvaan.

Haastattelun käsikirjoituksen laati Pirjo Honkasalo, pitkäaikainen ystävä ja työtoveri. Honkasalon suunnitelmana oli kysyä Donnerilta samat kysymykset, joita tämä oli itse kysynyt Bergmanilta omassa dokkarissaan. Näin Donner ei kehtaisi räksyttää haastattelijalle huonoista kysymyksistä.

Haastattelun rinnalla toinen keskeinen materiaali sisältyy valokuvakansioihin, joissa lukee ”Donner – Privat”: kuvia, joita ei ole aiemmin näytetty missään. Niiden kautta ohjaaja John Webster ja leikkaaja Tuuli Kuittinen syventävät tärkeimpiä teemoja.

Minulle Donner – Privat on ennen kaikkea kertomus yksinäisyydestä, mutta ei pelkästään negatiivisena olotilana.

Isä Kai Donner kuoli kuopuksen ollessa vain kahden vanha. Mitä Jörnistä olisi tullut jos äärioikeistolainen isä olisi saanut kasvattaa poikansa? Kun perheessä seuraavaksi nuorinkin oli seitsemän vuotta vanhempi, yksinäisyys oli arkipäivää. Perheessä ei ollut läheisyyttä, siellä ei halailtu. Ensimmäinen askel irtiottoon oli, kun Donner kirjoitti äidilleen, että haluaa tulla journalistiksi.

Donner loi oman identiteettinsä levottomana eurooppalaisena, joka halusi nähdä ja kokea maailmaa ja kirjoittaa tavalla joka ei ollut Suomessa tavanomaista. Kirjoittamisesta tuli vastaisku yksinäisyydelle. ”Perintöni koostuu sanoista”, sanoo todellinen Man of Letters.

Työteho ei aina johtanut viimeisteltyyn lopputulokseen, ja sanotaan, että hän kirjoitti huonoja romaaneja, mutta loistavia reportaaseja. Itse hän oli aina tyytymätön töihinsä, ja kun arvostusta ei tuntunut muiltakaan tulevan, hän koki syntyneensä liian pieneen maahan. Siinä saattoi olla osasyy levottomuuteen ja tyytymättömyyteen. Hän oli kuvitellut olevansa ainutlaatuinen Suomessa, mutta lopulta pohtikin ”olenko minä yhtään mitään.”

Jos romaaneja sanotaan ”huonoiksi”, niin Donnerin elokuvia usein ”keskinkertaisiksi”. Päätös ryhtyä tekemään elokuvia sinetöityi hänen näkemistään varhaisista neuvostoelokuvista, erityisesti Dziga Vertovin töistä. Yhteys hänen omiin elokuviinsa tuntuu aika kaukaiselta, mutta impulssithan ovat usein yllättäviä.

Elokuvan näkee väistämättä tilintekona ja myös tietynlaisena anteeksipyyntönä jälkeläisilleen. Nuori isä ei koskaan kyennyt olemaan oikea isä, koska oli niin epäkypsä, kuten itse määrittelee. Esikoispoika Johanin syntyessä hän oli 22-vuotias ja hän oli jatkuvasti vain bort bort bort. Johan, itsekin elokuvantekijä, pitää kuitenkin koskettavana, että kun Jörn tuli kotiin, niin hän otti valokuvia lapsista eli dokumentoi heidät. Jokaisen vierailunsa aikana.

Niihin dokumentteihin rinnastuu nuorimpien poikien lapsuudesta kuvatut riemukkaat kotivideot. Niissä näkyy se hyvä isä.

Donner – Privat on hyvin antoisa siksi, että avoimen henkilökohtaisia ja arkisiakin asioita käsitellään lämmöllä ja niihin liittyy paljon elämän viisautta. Pojista ääneen pääsevät Johanin lisäksi nuoremmat Rafael ja Daniel, naisista Harriet Andersson ja Bitte Westerlund, Jörnin elämän naiset.

Viimeisessä haastattelussaankin Donner koettaa loppuun asti olla kapinallinen, joka haluaa uida vastavirtaan, taistella tyhmyyttä ja tietämättömyyttä vastaan, sivistyksen puolesta. Kaikki kiteytyy lopulta kuitenkin ihmisen yksinäisyyteen ja sen henkiseen merkitykseen. Kuoleva mies katsoo vielä kerran menneeseen, mutta viime kädessä hänen sisimpäänsä ei ole kenelläkään asiaa.

DINOSAURUS

Veikko Aaltosen Dinosaurus on jo siksi harvinaista laatua, ettei dokumentteja vanhemmasta suomalaisesta elokuvasta ole juuri tehty sitten Peter von Baghin aikojen. Tällaiset elokuvat ovat tärkeitä historiallisten perspektiivien avaamisessa.

Dinosauruksen ydintä on vahva omakohtaisuus. Aaltonen oli seitsemän vuoden ajan töissä Mollbergin projekteissa, etupäässä käsikirjoittajana, leikkaajana ja apulaisohjaajana. Nyt hän sekä analysoi elokuvia ja niiden tekemistä että tarinoi ympärillä tapahtuvaa. Ja vaikka mukana on huikeat 40 ihmistä haastateltavina, pysyy kokonaisuus silti kasassa. Siitä kasvaa rikasta kulttuurihistoriaa, josta otsikoihin on nostettu ensisijaisesti ohjaajan työskentelymetodeja käsittelevät kohtaukset. 

Muistan oman urani alkuvaiheilta, kuinka nuorten elokuvantekijöiden piirissä ristittiin kädet pelossa, että akateemikko Mollberg päättäisi aloittaa uuden elokuvan teon, koska se tietäisi oitis usean nuoremman tekijän hankkeen kariutumista. Lisäksi nuoret opiskelijat saattoivat myös pelätä joutuvansa Mollen tuotantoon töihin. Mollen pelotevaikutus ja hänen tapansa tehdä elokuvaa oli kaikkien tiedossa. Luonnollisesti dokumentissa kerrottuna ja nähtynä aihe tulee aivan konkreettisesti iholle.

Kari Sohlbergin tarina lehmän poikimiskohtauksesta Syntisessä laulussa on pöyristyttävä. Raadollisia hetkiä elettiin myös mm. Milkan tuotannossa. Mia Huntuksen kasvot on haastattelussa jätetty pimentoon. Nuorten tyttöjen koekuvausvideo on rajattu dokumenttia varten uudelleen, kun Mollberg pyytää heitä paljastamaan rintansa.

Moni pani myös vastaan, kuten Tuntemattoman sotilaan Rahikaista esittänyt Mika Mäkelä. Syntisen laulun legendaarinen Maritta Viitamäki sanoo, ettei hän olisi kestänyt, jos olisi alkanut vihata.

Dinosaurus kertoo ohjaajan työstä jotain muutakin. Erityisen mielenkiintoista on kuulla kuvaaja Esa Vuorisen muistoja. Vuorinen on luultavasti lähimmäksi Mollen taiteilijasielua päässyt kollega ja suorasanaiseen tyyliinsä hän kuvailee niin ohjaajan ambitioita kuin niiden varjopuoliakin. Kun Molle ei aina osannut välittää pyrkimyksiään muulle työryhmälle, oli luottamus löydyttävä muuta kautta.

Pirjo Honkasalokin korostaa, että ohjaustilanteet olivat usein kömpelöitä, mutta Mollella oli suuri eläytymis- ja hurmioitumiskyky eikä hän luovuttanut ennen kuin oli tyytyväinen, vaikka siihen sitten menisikin 64 ottoa.

Kuten monella muullakin studioaikakauden jälkeen ohjaaja-tuottajana elokuvaa tekemään ryhtyneellä, myös Mollella oli suurena ongelmana ymmärtämättömyys elokuvan tuotannollisesta puolesta. Kun siihen yhdistää taiteellisen periksiantamattomuuden, ei lainkaan ihmettele, että jossain vaiheessa demonit iskevät ja hulluus valtaa. Sitten kun kaikki ei enää sujunutkaan kuten mestari oli tottunut, mukaan tuli painavasti myös kateutta ja vainoharhaisuutta. Joka päivä piti olla joku jota kuvauspaikalla häpäistään, vaikka se ei liittyisi mihinkään. 

Aaltosen haastateltavat nostavat esiin kuinka Molle potkittiin pois TV-teatterista poliittisista syistä. Puheenvuoroissa toistuvat poliittisen 60-70 -lukujen jargonit taistolaisuuden ahdasmielisyydestä. Jukka Mäkeläkin toteaa, että vasemmistolaiset Jarva ja Pakkasvirta tekivät elokuvia joilla ei ollut mitään tekemistä valkokankaan kanssa. Menestysohjaajien Mollen ja Niskasen keskustalaisuutta ei kuitenkaan nosteta esille.

Pirjo Honkasalo toteaa hyvin, että suomalaista yhteiskuntaa ei muuttanut niinkään poliittinen vasemmistolaisuus ja taistolaisuus, vaan ylipäätään 60-luvun sukupolvi, joka halusi tehdä rajun pesäeron vanhempiinsa, sotasukupolveen. Siinä on helposti nähtävissä, ettei elokuvantekijöiden poliittisilla asennoitumisilla ole oikeasti juurikaan merkitystä heidän elokuviensa esittämiin maailmankuviin nimenomaan 60-70 -lukujen teoksissa vaan isänmurha oli yhteinen. Honkasalon mielestä tarkoitus olikin, että jokainen elokuva olisi kuin läimäys päin kasvoja ja tarkoitettu järkyttämään kansallista keskustelua ja itsetuntoa, ja Mollekin nautti kun sai ruoskia pikkuporvareita.

Aaltosen ratkaisu aloittaa elokuva antamalla puheenvuorot nuoremman sukupolven tekijöille linjaa heti Mollbergin aseman vanhan ja uuden rajoilla. Mitä on arvostettu ennen ja mitä arvostetaan nyt, mikä oli kaupallista ennen ja mikä nyt. Taiteilijanerojen aikakausi on päättynyt ja #metoo tullut, mikä toivottavasti merkitsee että Mollen kaltaisten dinosaurustenkin aika on ohi. Asioilla ja aikakausilla on puolensa, mutta Dinosaurus on selkeästi myös omaehtoisen ”arthouse-elokuvan” puolustuspuhe.

Aika ajoi lopulta Mollbergin ohi, mutta miten käy hänen elokuviensa tulevaisuudessa? Aaltosen hieno dokumentti kertoo koruttomasti taiteilijan työstä, ja sen nähtyään yleisö tulee katsomaan hänen teoksiaan väistämättä uudella tavalla.

AALTOJA

Ilmestynyt Filmihullu-lehdessä 4/2020

Miehellä on lyijykyniä kädessään, hän alkaa luonnostella paperille. Kuullaan Alvarin (äänenä Martti Suosalo) kirjettä vaimolleen Ainolle.

Alvar oli nuorena miehenä ahkera kirjoittaja, mutta vanhemmiten hänen mielestään paperia piti käyttää vain piirtämiseen. Kirjoittaa voisi hiekkaan. Kun Aino kuoli, Alvar reagoi siihen piirtämällä luonnoksia kuolleesta rakkaastaan. Elokuvassakin kirjoittaminen loppuu siihen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aallosta on tehty tusinoittain elokuvia, ja voisi ajatella, että enää voi vain päivittää. Virpi Suutarin AALTO ei ole kuitenkaan vain arkkitehtuurielokuva.

Kertojia on yli 30, kirjava kansainvälinen joukko asiantuntijoita ja kollegoita (etunenässä David N. Fixler ja Juhani Pallasmaa), työntekijöitä, ystäviä, perhettä. On luennointia, anekdootteja, yksinkertaistuksiakin.

Aalto-kohteita nähdään huikea määrä, laajasti katsottuna vain pieni otos. Moni niistä on ”hienoin”, ”merkittävin” jne., kaikki jalustalle kohotettuja.

Elokuvan nimi ei ole yhdentekevä valinta. Se on brändi, mutta osoittaa myös, että Aalto ei ole vain Alvar.

*

Elokuva kuljettaa kauniisti tarinaa Alvarin ja Ainon suhteesta, rakkaudesta, kollegiaalisuudesta. Se kytkee myös Alvarin toisen vaimon, Elissan, tärkeäksi osaksi kertomusta, jossa miehen luova työ menee kaiken muun ohi, ja naisen tulee tämä hyväksyä, muokata etunimensäkin.

Melankolisiltakaan sävyiltä ei vältytä. Aino Marsio-Aalto oli Artekin taiteellinen johtaja ja Aalto-huonekalujen keskeinen suunnittelija, mutta luonteeltaan syrjäänvetäytyvä, joka ei halunnut astua miehensä varpaille. Kirjeissään Aino (äänenä Pirkko Hämäläinen) ryppyilee, mutta Alvar on hänelle silti ”maailman kiltein ja viisain ihminen”. ”Sinun tähtesi minun täytyy tulla henkisesti kypsäksi hinnalla millä hyvänsä.” Tämä kypsyys lienee tarkoittanut lähinnä kykyä hyväksyä Alvarin syrjähypyt ja toilailut.

Aino vaikutti vahvasti Alvarin visuaaliseen maailmankuvaan. Moholy-Nagyn ilmaisu iski ensin Ainoon, tarttui sitten Alvariin, joka innostui perustamaan ja johtamaan legendaarista Filmistudio Projektiota showmiehen elkein. Perheeseen ostettiin myös 16 mm kamera. Peter von Bagh on sanonut, että oli enemmänkin sattumaa ettei Alvar tehnyt elokuvaa. Aaltojen kotielokuvat kielivät kokeilunhalusta, mutta eivät erityisen pitkälle menevistä ideoista.

Alvar ja Aino olivat tuli ja vesi. Göran Schildtin mielestä Aino ymmärsi proosalliset tosiasiat ja elämän rajaukset. Alvar oli säkenöivä ja estoton ideoitsija, jonka paasaaminen ärsytti hänen kollegojaan. Isoisäni, jonka voi nähdä valokuvissa Alvarin vierellä Saksassa v. 1943, kertoi, että vaikka Alvar vaikutti kaikista eniten hänen näkemyksiinsä, ei hän ollut ikinä tavannut niin inhottavaa ihmistä eikä hyväksynyt tämän itserakasta ja muita halveeraavaa käytöstä.

*

Kun Aino on kuollut, Alvar pääsee kuviin ja ääneen oikeasti. Samalla draama alkaa hiipua, rakennuksia esitellään jo hiukan luettelomaisesti. Kansainvälinen rahoitus lienee osaltaan ohjannut kohteiden valintaa.

Lähestymme nykyaikaa, itseämme. Kadun miehet kommentoivat vastavalmistunutta Kansaneläkelaitoksen pääkonttoria: ”ylellisyyslaitos, vähempikin ois riittäny”. Finlandia-talossa on ”semmonen lihakauppatunnelma”. Samantyylisiä kommentteja saisi kuulla tänäänkin.

Helsingin keskustasuunnitelman vastaanotto katkeroitti Alvarin. Nuoret arkkitehdit käänsivät hänelle selkänsä. Monen mielestä Alvar oli vain kerännyt aikaisempien suunnittelijoiden ideat kokoon ja unohtanut megalomaanisessa suunnitelmassaan inhimillisen skaalan.

Alvar teki uransa aikana valtavia hankkeita suurpääomalle, mutta hän puhui paljon myös inhimillisyydestä ja luokattomasta yhteiskunnasta, piti käsityöläisiä ja rakennusmiehiä tärkeämpinä kuin sopimuksia tekeviä liikemiehiä, halusi korostaa suunnittelussaan sosiaalista omaatuntoa. Talonpoikaiskulttuurin arvostaminen, luonnonarvojen ja erityisesti metsän kunnioittaminen olivat tärkeitä Alvarin ajattelutavassa, ja myös niille olisi suonut aikaa dokumentissa bisneskuvioiden rinnalla. Hienovaraisesti käytetyt brittiläiset 30-luvun alun luontofilmit voi ajatella osana tätä viestiä.

*

Arkkitehtuurielokuvissa rakennukset esitellään usein ilman ihmisiä. Ihmisten läsnäolo saattaa kiinnittää katsojan huomion vääriin asioihin.

Viipurin kirjastossa koululaiset täyttävät tilan, joka tulee heti eloisaksi. Säynätsalon kunnantalossa ollaan hiukan poseeraavasti samalla kun Alvar kuvailee kaiken perustana korostamaansa ihmisen kokoista mittakaavaa. Jyväskylän yliopiston kampuksella parkour taas kuvastaa leikin merkitystä. Alvar oli vaikuttunut Yrjö Hirnin teoriasta leikin keskeisestä osuudesta rakentaessamme yhteiskuntaa ihmisille, suurille lapsille.

Mutta vaikka tiloihin ihmisiä välillä kaipaa, viimeistään epilogissa odotus kyllä palkitaan ylevöittävästi: arkkitehtuuri on ihmistä varten.

Rakennusten detaljeille ei jää aina aikaa, mutta erityisen upeasti ne heräävät eloon Kelan pääkonttorin jaksossa. On myös piristävää kun Paimion parantola paljastuu talvisen sumuisessa ympäristössä klassisten kesäkuvien sijaan. Vesi- tai räntäsadetta ei ole kuitenkaan luvassa.

Arkkitehtuurin kuvaus nostaa elokuvan lajityyppinsä aateliin, mutta ei vain kuvan vuoksi. Leikkauksen (Jussi Rautaniemi) rytmi on pettämätön, äänisuunnittelu (Olli Huhtanen) ja musiikki (Sanna Salmenkallio) täydellistävät lopulta sen tilan, johon katsoja kutsutaan.

Loppujen lopuksi tuttu elokuvan aihe on ehtymätön. AALTO on runsaudensarvi täynnä ulottuvuuksia. Sitä katselee ja kuuntelee lumoutuneena varmasti muutkin kuin tällainen Aaltojen taikapiirissä elämänsä viettänyt.

Hinky Dinky Parlay Voo

Ilmestynyt Filmihullu-lehdessä 3/2019

 

They Shall Not Grow Old. Iso-Britannia/Uusi-Seelanti 2018. Ohjaus Peter Jackson. Leikkaus Jabez Olssen. Levitys SF Film Finland Oy. Ensi-ilta Suomessa 17.5.2019. (1 t 40 min.) 

Peter Jacksonin dokumentti oli katsottava kahteen kertaan. Ensin normaalisti avoimin vastaanottavaisin mielin, toiseksi historiantutkijan ja kompilaatiodokumenttien tekijän asenteella. Kolmas kerta, jos sellainen tulee, olisi luonnollisesti 3D-versio, jota Suomessa ei ole vielä esitetty.

Periaatteessa elokuvassa on vain vanhaa maailmansodan filmimateriaalia ja kertojanääninä 1960-70 -luvuilla tehtyjä veteraanihaastatteluja. Se, että nämä brittipapparaiset pälättävät tauotta sotakokemuksiaan ilman mitään taustoitusta, on katsojalle haaste. Tarinat ovat kuitenkin vaikuttavia, hyvin kerrottuja, huumori, sarkasmi, itseironia on briljanttia, tunnetasot vaihtelevat, vaikka on selvää, että kaikki kertovat jälkiviisaasti. Loputon tarinoiden vuo muuttuu hypnoottiseksi. Tarinat sotilaista, jotka menevät untuvikkoina vapaaehtoisina armeijaan ja sotatoimiin, on kerrottu usein, mutta ehkei näin anonyymien mikrohistorioiden kautta juuri koskaan.

Yleensä sotadokumenteissa jää kaipaamaan tunteiden välittymistä ilman, että se kerrotaan asiantuntijoiden suulla. Nyt nuorten miesten viattomuus, into, uho ja halu olla voimakkain, kaikkivoipa ja kuolematon, sykähdyttää. Armeijan raadollistava, yhtenäistävä, kurinpitoon ja käskyttämiseen perustuva rääkki näkyy ja kuuluu, ja samalla lopulta myös tyhjyys, minkä päälle nuori mies joutuu sodan loppuessa, kun se on juuri hetki sitten ollut koko hänen elämänsä. Inhimillisyys rakentaa elokuvan sodanvastaisen ilmeen kuin itsestään.

Toinen katsominen muutti kuitenkin kaiken. Koetin keskittyä näkemään, miten elokuva on toteutettu. Arkistokuvan käytössä se noudattelee paljolti samaa dramaturgiaa kuin valtaosa historiadokkareista eli kuvamontaasi hyppelee ajassa ja paikassa, historiallisissa detaljeissa ei olla kovin tarkkoja, ja samalla kertojien tarina etenee melko kronologisesti.

Kun noin 20 minuuttia on esitetty originaalimateriaalia mykkänä ja oikealla kuvasuhteella, leviää äkkiä valkokangas laajakuvaksi, siihen tulevat värit, esitysnopeus muuttuu moderniin 24 kuvaan sekunnissa, ja päälle nousevat 100% äänitehosteet, sotilaiden puheet, repliikit, joku huutaa ”Look, I’m in Pictures!”

Värit ja äänet ovat tietenkin feikkiä, ja senhän nykykatsojankin täytyy ymmärtää. Erikoista vaikutelmaa alkaa oitis miettiä suhteessa todellisuuteen, mutta myös eettiseltä kannalta. Jo vuosia olemme kyllä voineet katsoa dokumentteja kuten Maailmansota väreissä tai väritettyjä vanhoja kuvia jne. Tekniikka ei ole enää ongelma. Historian mustavalkoisuuden ja värillisyyden dilemma on kuitenkin syvempi. Ovatko nämä väritetyt ja foley-tehosteilla ryyditetyt otokset lähempänä todellista kameran kuvaamaa tapahtumaa kuin ne mykät mustavalkoiset kuvat, jotka kameran filmistä aikoinaan kehitettiin ja nykivinä kankaalle heijastettiin? Onko asialla mitään merkitystä?

Monen mielestä historiallinen aineisto on osa kulttuuriperintöämme, jota ei saisi muuttaa eikä esittää väärässä muodossa ja yhteyksissä. Jackson on haastatteluissa (eli myyntipuheissa) maininnut, että elokuva näyttää kuin se olisi kuvattu pari viikkoa sitten HD-kameroilla. Silti hän sävyttää elokuvansa ei suinkaan modernin maailman värein, vaan enemmän Lumière-veljesten kehittämän Autochromen kaltaisena, jollaisena maailmansotaa tallennettiin valokuvakameroilla. Näitä kuvia on säilynyt tukuttain.

Jacksonin ratkaisu etäännyttää, vaikka hän koettaa perustella sitä juuri realismilla. Myös hidastetun kuvan jatkuva käyttö vie pohjaa tältä. Niinpä elokuvan ”realistisuus” syntyy ensisijaisesti äänimaailmasta, joka on tavallaan keinotekoisin elementti koko teoksessa.

Kahdessa katselussa tunteiden ja tekniikan kilpailu jäi kaikesta huolimatta taka-alalle. Kun tuttu absurdi sotilasrallatus Mademoiselle des Armentières kajahti soimaan lopputekstien alkaessa, aivoissa myllersi ajatuksia historiallisista assosiaatioista. Ainahan britit ovat tehneet näitä sotadokumentteja tai Churchill-herooisen Darkest Hourin kaltaisia historiadraamoja. Nyt näitä elokuvia on kuitenkin lähes mahdoton katsoa ilman brexit-kontekstia. Ihanko sattumalta ne tehtiin juuri nyt? Voiko mitään brittituotantoa enää katsoa ilman taka-ajatusta brexitistä?

Virallisesti on kerrottu, että Imperial War Museum tilasi elokuvan maailmansodan päättymisen satavuotispäivän kunniaksi. 20 tuntia arkistomateriaalia entisöitiin ja digitoitiin, satoja tunteja veteraanihaastatteluita kuunneltiin. Alun perin siitä piti tulla puolituntinen lyhytelokuva. Se tuskin olisi herättänyt näin paljon huomiota edes Jacksonin tekemänä.

They Shall Not Grow Old kyllä esittää rehellisesti brittisotilaiden tarinoita, mutta sujuvasti se myös sivuuttaa laajemmat (maailman)poliittiset taustat ja antaa briteille arveluttavan keskeisen roolin koko nelivuotisen maailmanpalon suuressa kertomuksessa. Periaatteessa kaikki elokuvan materiaali on tehty alun perin propagandatarkoituksiin, kotirintaman katsojia ajatellen. Historian tarinankerronta alkaa elää omaa elämäänsä katseluajankohtaan kytkettynä ja se antaa dokumenteille, enemmän tai vähemmän manipuloiduille, usein vielä yhden uuden ulottuvuuden.

Tervanpoltosta Rocky VI:een

Risto Jarva -seuran koostamaa lyhytelokuvanäytöstä on vajaan vuoden aikana esitetty lähes 20 paikkakunnalla.

Idea tällaiseen klassikoiden ilmaisnäytökseen syntyi, kun mietimme seurassa, miten Suomen itsenäisyyden juhlavuotta tulisi kunnioittaa elokuvia esittämällä. Millainen elokuvasarja olisi omiaan kohottamaan elokuvan merkitystä itsenäisyyden ajan kuvaajana ja taidemuotona?

 

Tervanpolttoa Lapissa (1918)

 

 

 

 

 

 

Aika pian tuli selväksi, että pitkistä näytelmäelokuvista koottu sarja ei ole välttämättä hyvä ratkaisu. Todennäköisesti siinä päädyttäisiin sellaiseen kaanoniin, jonka olemme nähneet monta kertaa.

Aloimme pohtia, millaisen näytöskokonaisuuden saisi lyhytelokuvista, joissa kuljettaisiin halki maan itsenäisen historian, ja samalla elokuvat olisivat myös esimerkkejä elokuvan kerronnan ja tyylien kehityksestä.

Halusimme tietysti löytää elokuvia, joista voisi hyvällä omallatunnolla sanoa, että ne ovat osa kansakunnan muistia: millaisia me olimme, millaisiksi tulimme? Kysyimme myös, kertovatko lyhytelokuvat jotain sellaista maastamme, johon pitkät näytelmäelokuvat eivät ikinä pysty. Antaisivatko ne laaja-alaisemmin vinkkejä siitä, mikä suomalaisille on ollut tärkeintä?

Luonnollisestikaan valinta ei ollut helppo. Lyhytelokuvia on tehty maassamme tuhansia. Kahden tunnin näytösaika tiukensi linjaa entisestään.

Väistämättä yhdeksi kriteeriksi tuli elokuvien laatu, kerronnallinen, taiteellinen, mikä tahansa. Ja tässä suhteessa suomalaisen lyhytelokuvan taso ei ole historian aikana ollut erityisen korkea. Helmiä löytyi sittenkin suhteellisen vähän.

Heikki Aho & Björn Soldan: Jean Sibelius kotonaan (1927)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sarja sai nimekseen Tervanpoltosta Rock’y VI:een. Mykkäelokuvasta päädytään tavallaan takaisin mykkäelokuvaan. Tai äänettömiähän eivät mykkäelokuvatkaan omana aikanaan olleet, vaan yleensä elävällä musiikilla säestettyjä. Niinpä meidänkin tehtävänämme oli saada säestys viiteen esitettyyn mykkäfilmiin.

Onneksi Lau Naulla oli aikaa tiukan deadlinen puitteissa. Kaikkiin näytöksiin ei elävää musiikkia saatu, aikatauluista tai tekniikasta johtuen. Toisinaan Lau Nau säesti soolona, useimmissa oli mukana Topias Tiheäsalo.

Lyhyitä mykkäelokuvia ei ole säilynyt kovin paljon, osin johtuen siitä, ettei niitä tehtykään runsaasti. 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa noin 20 lyhäriä vuodessa.

Viiden mykkäelokuvan sarja toimii kuitenkin hyvin osviittana siitä, mitä kameralla saatiin aikaan elokuvataiteen ensi vuosikymmenillä. Hienoja kuvia, aiheita, jotka herättävät henkiin oman aikansa tuntoja, ajankuvaa ja merkittäviä ihmisiä. Joissain filmeissä olin näkevinäni koko näytössarjan moderneinta kerrontaa, kun tekijät eivät olleet sidottuja äänen tuomiin rajoitteisiin.

Björn Soldan

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kun sitten siirrytään äänielokuvaan, on muutos luonnollisesti jyrkkä. Siirtymässä on kyse myös muusta kuin tekniikasta.

Aho & Soldanin mykkäelokuvassa Kun elohopea laskee (1933) Johanneksen kentällä lapset luistelevat kameramiehen perässä. Siinä on Juhani Ahon poika, Björn Soldan. Lapset tuijottavat niin palavasti hänen kameraansa, että tuntuu kuin ulkopuolinen maailma katoaisi heidän ympäriltään ja kuin he kysyisivät meiltä katsojilta, tulevaisuuden ihmisiltä, mitä heille on luvassa.

On vuosi 1933 eikä lapsilla ole luonnollisesti aavistustakaan, että suurin osa heistä on vajaan vuosikymmenen kuluttua elämänsä suurimmassa käännekohdassa. Pojat ja varmasti osa luistelevista tytöistäkin joutuu sotarintamalle. On hyvin mahdollista, että siellä he ovat tavanneet uudelleen luistelevan kuvaajan. Soldan oli TK-kuvaaja. Olisiko joku voinut tavatessa muistaa tuon maagisen nuoruuden hetken?

Äänielokuvaosuuden ensimmäisenä elokuvana näytöksessä on Soldanin ohjaama Finlandia-katsaus numero 7 (1943). Se ei ole tavanomainen sota-ajan katsaus. Se ei sisällä rintamakuvia eikä sotatoimintaa, ei propagandistista sotaretoriikkaa. Tilanne on muuttunut, joten kansalle ei enää haluta näyttää kuvia rintamalta.

Soldan lähteekin aiheesta, joka tuntuu olevan hänelle läheinen: nuorisosta, lapsista. Partiolaislapset istuttavat kuusentaimia keväällä 1943. Se on jossain mielessä yksi näytöksen avainkohtauksista.

Monissa mainoksissa ja lyhytfilmeissä lapset esiintyivät palstoilla, kasvimailla, kaivamassa, kyntämässä, istuttamassa ja kylvämässä. Siinä oli nuorison tehtävä, siihen heitä oli velvoitettu ja pyydetty kaiken muun ohella. Heille korostettiin, että pitää olla huolellinen maan valinnassa, maata pitää riittävästi lannoittaa, koska muuten ei voi saada parhaita satotuloksia. Siemenet pitää kylvää oikeaan aikaan ja huolellisesti.

Mihin kaikkeen lapsia velvoitettiinkaan, mitä kaikkea heiltä vaadittiin ja pyydettiin? Sitä elokuvat eivät suoraan kerro, mutta se on luettavissa pinnan alta. Lapset olivat toimineet sotilaspoikina ja lottatyttöinä, he menivät Kannaksen linnoitustöihin kun käskettiin ja lopulta rintamalle kun annettiin ymmärtää, että he olivat viimeinen toivomme.

Holger Harrivirta: Kansa siirtyy rauhan töihin (1946)

 

 

 

 

 

 

 

 

Valitessamme elokuvia koski ensimmäinen keskeinen päätös niitä sotavuosia, joita julkisesti muistellaan ja käsitellään kaikkein eniten historiamme tapahtumista. Emme halunneet esitellä laajasti sotatapahtumia emmekä määritellä historiaamme niiden kautta.

Ratkaisuksi löytyi mm. sodan jälkeen tehty dokumentti, jossa katsotaan aluksi taaksepäin: mitä sotavuodet ovat merkinneet ja millaista inhimillistä kärsimystä se on tuottanut? Vaikka elokuva kertoo sota-ajan tapahtumista jälkiviisaana ja on omalla tavallaan propagandistinen, olennaisempaa on kuitenkin herättää kysymys, miten tästä eteenpäin.

Sodasta palasivat niin miehet kuin naisetkin, ja kaikki oli muuttunut.  Muutosta ei ollut kuitenkaan aikaa pohtia kauan, koska työtä oli jatkettava. ”Vain työllä selviäisimme”, on elokuvan sanoma. Jälleenrakentaminen ja valtavat sotakorvaukset tiesivät työtä periaatteessa kaikille. Miehet puursivat telakoilla ja sahoilla. Metsää alkoi kaatua enemmän kuin koskaan. Kolmannes sotakorvauksista teetettiin paperi- ja puunjalostusteollisuudella. Luotiin lopullinen pohja sille Suomelle, jossa metsä määriteltiin muilla kuin luonnonsuojelullisilla arvoilla.

Lyhytelokuvien antaman kuvan mukaan Suomi nostettiin ylös metalliteollisuudella, savotoilla ja olympia-aatteen eteen tehdyllä työllä. Kun Jörn Donner teki esikoiselokuvansa, lyhytkuvan Helsingin aamusta 50-luvun alussa, oli kaupunki kovin melankolinen. Se oli ehkä jo päässyt sinuiksi menneisyytensä kanssa, mutta ei aina ihmistensä kanssa. Paljon oli muualta tulleita, paljon oli unohdettavaa, muistettavaa ja elettävää, jotta uusista kaupunkilaisista tulisi kokonaisia. Uudelle sukupolvelle ei välttämättä osattu luoda tulevaisuuden haavekuvia.

Jörn Donner: Aamua kaupungissa (1954)

 

 

 

 

 

 

 

 

Valtaosa 1930-50 -luvun lyhytelokuvista, varsinkin dokumenteista, näyttää kovin samanlaisilta. Vuonna 1933 Suomeen lanseerattiin elokuvien ns. veronalennusjärjestelmä. Se tarkoitti, että elokuvatuottajat ja -teatterit saivat alennusta pitkien näytelmäelokuvien leimaverosta, kun esittivät ennen pääelokuvaa n. 8 minuutin pituisen lyhärin. Järjestelmällä haluttiin kannustaa lyhytelokuvien tekoon. Ehdot olivat varsin väljät, vaikka niissä korostettiin opettavaisuutta, tieteen ja taiteen käsittelyn merkitystä jne.

Toivottiin, että järjestelmä saisi lyhytelokuvan kukoistukseen, mutta kävi melkein päinvastoin. Määrä kasvoi valtaviin mittoihin (keskimäärin yli 130 lyhytelokuvaa vuodessa vuosikymmenien ajan) eikä laatu ollut varsinainen pääkriteeri.

Tuotantoyhtiöt ymmärsivät hyödyntää systeemiä omaksi edukseen. Vanhaa, kuvattua materiaalia leikattiin uuteen uskoon, kierrätettiin, ja tuotiin elokuvateattereihin kuin tuoreena. Jotkut teatterit ostivat kopioita suoraan tuottajilta ja ajoivat niitä, kunnes ne olivat esityskelvottomia. Ja sitten ostettiin taas uusi.

Lyhytdokumenttien muotissa selostusteksti jyrää pitkin elokuvan, kertoo yleensä mitä kuvassa nähdään, ja heittelee leppoisan sutkauksen tasaisin väliajoin. Äänen hyödyntämisestä ei juuri voi puhua. Useimmiten taustalle on laitettu musiikkimatto ja sekin turvallisesti valittu tutuista klassikkomelodioista tai kansanlauluista. Sibeliuksen legendaarisimmat teokset saattavat saada katsojassa vähitellen jo vastareaktion, niin paljon niitä toistetaan.

Näitä elokuvia joutuivat suomalaiset katsomaan vuosikymmeniä pitkien näytelmäelokuvien alkukuvina eikä armoa annettu. Voi kuvitella, että kansan pitkään kestänyt ynseys lyhytelokuvia ja erityisesti dokumentteja kohtaan, syntyi näinä aikoina. Tosin tästä ei ole tutkimusaineistoa eikä minulla luonnollisestikaan omakohtaista kokemusta. 

Jälkipolvet voivat vain haikailla, kuinka paljon parempaan olisi silloisilla resursseilla ollut mahdollisuus päätyä. Kuinka paljon sisältörikkaampia näkymiä suomalaiseen elämänmuotoon olisi voinut toteuttaa. Ei tuhansien lyhytelokuvien kulttuurihistoriallista arvoa voi tietenkään vieläkään väheksyä, mutta sitä tapaa, miten ne tallentavat menneisyyttämme, voi monilta osin kritisoida. Näin jälkiviisaasti.

Eila Kaarresalo: Ampumarata (1969)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sodan jälkeisissä lyhytelokuvissa näkyy uuden sukupolven lapsia yllättävän vähän. Siksi hyppäys 60-luvun elokuviin tuntuu radikaalilta, ja kontrasti on erityisen silmiinpistävä verrattuna siihen, miten sota-aikana lasten roolia jaksettiin korostaa kaikissa medioissa. Historian käännekohdat kiehtovat ja ruokkivat myös mielikuvitusta. Sotatapahtumien sijaan voisimme määritellä itseämme myös sillä, minkä roolin nuoriso on saanut ja minkä ottanut – ja miten se näkyy elokuvissamme. Siihen Tervanpoltosta Rock’y VI:een -näytös antoi näkökulman melkein vahingossa.

Veronalennusjärjestelmä lakkautettiin vuonna 1964 ja jo sitä ennen oli suurten studioiden aikakausi jyrkästi hiipumassa. Lyhytelokuvien määrä notkahti, elokuvateatterissakäyntien määrä notkahti, baarit ja tanssilavat vetivät nuorisoa yhä enemmän puoleensa. Ja sitten oli vielä ”televiiissio”, kuten Edvin Laine aina jaksoi voivotella.

Uuden aallon elokuvien valitseminen näytökseemme oli kenties kaikkein haastavin, koska nyt valinta kohdistui paljolti myös laatuun. Hyviä lyhytelokuvia oli melkein yhtä paljon kuin kiinnostavia.

Päädyimme lopulta valitsemaan merkittäviltä, keskeisiltä ohjaajilta kultakin yhden esimerkin. Risto Jarvan, Jaakko Pakkasvirran, Erkko Kivikosken ja Eino Ruutsalon rinnalle tuli vihdoin myös juhlasarjan ensimmäinen naisen ohjaama elokuva, Eila Kaarresalon legendaarinen tanssilavafilmi Ampumarata (1969).

60-luvun nuorten elokuvista näkyi selvästi se, mistä studiokauden ohjaajat olivat paljolti jääneet paitsi: eurooppalaisen elokuvan vaikutteista. Tai ainakaan he eivät osanneet niitä yleensä hyödyntää. Tulkinta on tietysti kärjistetty, mutta uuden aallon tekijöiden töissä on heti löydettävissä omannäköinen kertomistapa, jonka esikuvia on toisaalta helppo sijoittaa mm. ranskalaiseen ja italialaiseen uuteen aaltoon.

Nuorten ohjaajien elokuvasivistys oli haettu Euroopan suurkaupunkien leffateattereista, kun vanhan polven tekijäsukupolvi pohjasi pitkälti teatterin ja kirjallisuuden vaikutteisiin. Aina voi spekuloida sillä, miten suomalaisen studiokauden keskeisimmät ohjaajat olisivat kehittyneet ja miten suomalainen elokuvayleisö olisi sivistynyt tehokkaammin – ainakin osa heistä – jos 1930-luvun avantgardistinen elokuvakerho Projektio olisi saanut jatkaa toimintaansa läpi vuosikymmenien tuoden maahan modernia elokuvaa maailmalta. Kun paranoidinen valtiovalta, Etsivän Keskuspoliisin opastamana, päätti tukahduttaa Projektion toiminnan, jäi huikea määrä 1930-50 -luvun elokuvan mestariteoksia näkemättä Suomessa omana aikanaan. Samaa voi miettiä nykypäivän näkökulmasta: mitä me todella tiedämme kansainvälisestä nykyelokuvasta?

Aki Kaurismäki: Rock’y VI (1986)

 

 

 

 

 

 

 

 

Juhlanäytöksen epilogi on nykyaika. Marja Pensalan Elsa (1981) on yksi kansainvälisesti levinneimmistä suomalaisista lyhytelokuvista. Rock’y VI (1986) taas Aki Kaurismäen ensimmäinen lyhytelokuva. Koska elokuva on tyly, tekijänsä muuhun tuotantoon nähden melko outo lintu, näytöksen päätteeksi esitetään yleensä pieni kevennys: toinen Kaurismäen Leningrad Cowboys -filmeistä, These Boots (1994), jota Peter v. Bagh piti hienona muutaman minuutin tiivistelmänä suomalaisesta rakennemuutoksesta 1950-luvulta lähtien.

Muutamissa näytöksissä on nähty myös elokuvallinen erikoisuus, kun Lau Nau ja Topias Tiheäsalo ovat luoneet Rock’y VI:een uuden äänimaailman, ohjaajan luvalla luonnollisesti. Elokuvasta on tullut huomattavasti kiltimpi mutta myös entistä melankolisempi.

Alun perin näytöksessä tarkoitus oli esittää elokuvia koko itsenäisyyden sadan vuoden ajalta, mutta 2000-luku muodostui liian haastavaksi. Päätimme lopulta, että kun nykyaika on joka tapauksessa nyt ympärillämme, niin meidän ei tarvitse nähdä siitä kertovia elokuvia – vielä. Niiden aika tulee sitten myöhemmin. Samalla jätimme enemmän tilaa vanhemmille filmeille, mikä tällaisen näytöksen keskeisempänä tarkoituksena olikin.

Vielä on muutama näytös jäljellä ja kokonaisuutta on mahdollisuus tilata tämän vuoden aikana. Yleisöä on ollut jo toista tuhatta, mikä kielii selvästi innostuneisuudesta konseptia kohtaan. Vanhojen elokuvien näytöksetkin kiinnostavat, kun ne on ajatuksella koostettu.

Risto Jarva

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

TERVANPOLTOSTA ROCK’Y VI:een

I OSA Mykkäelokuvat
Musiikki Lau Nau
Tervanpolttoa Lapissa (1918)
Kiljusen pojat koulussa (1921) ohj. Jalmari Finne
Jean Sibelius kotonaan (1927) ohj. Aho & Soldan
Ravintolayleisö kameran silmällä (1930) ohj. Valentin Vaala
Kun elohopea laskee (1933) ohj. Aho & Soldan
II OSA Sota ja sodan jälkeen
Finlandia-katsaus 7 (1943) ohj. Björn Soldan
Kansa siirtyy rauhan töihin (1946) ohj. Holger Harrivirta
Radio (1951)
Aamua kaupungissa (1954) ohj. Jörn Donner
III OSA Uusi aalto
Työtä Ylioppilasteatterissa (1961) ohj. Risto Jarva
Ovi (1965) ohj. Erkko Kivikoski
Hyppy (1965) ohj. Eino Ruutsalo
Eläköön nuoruus! (1968) ohj. Jaakko Pakkasvirta
Ampumarata (1969) ohj. Eila Kaarresalo
EPILOGI  Nykyaika
Elsa (1981) ohj. Marja Pensala
Rock’y VI (1986) ohj. Aki Kaurismäki
+  These Boots (1994) ohj. Aki Kaurismäki

Illuusio sammalhuoneesta

On talvi ulkona, myrskyä ja lunta, jäätyneet aallot, pimeyttä, hiljaisuutta,

odotusta. Ihmismeri ei jäädy koskaan. Yksi sen aina rauhattomista

laineista on tunkeutunut tähän pieneen lahdelmaan etsien rantaa.

Miksi olemme tässä? Aatos meitä elvyttää, aate meidät yhdistää. Tahdomme

suojella eläimiä ihmisen vääryyttä vastaan.

(Zachris Topelius)

Sammalhuone-kirjan tekemisessä ensimmäinen lähtökohta oli luonnollisesti Kai Fagerströmin valokuvat. Miten nämä erityislaatuiset kuvat muodostavat yhtenäisen maailman ja millä tavalla ne tulevat lähelle katsojaa ja lukijaa? Kuvat eivät ole luontokuvauksen valtavirtaa, vaikuttavien tilanteiden, ihmeellisten hetkien, eläinten käyttäytymisen tallentamista, vaan jossain määrin kuin muotokuvia metsästä ja sen asukeista. Kuin kuvaaja ja kuvattava olisivat sopineet kuvaushetkestä ja aloittaneet sitten yhteistyön.

Read More

Filmistudio Projektio ja Alvar Aalto

pohjautuu Ateneumissa 17.5. 2017 erikoistutkija Jari Sedergrenin kanssa pitämääni luentoon ”Filmistudio Projektio, Alvar Aalto ja elokuvasensuuri”.

Kun yleisö asteli sisälle elokuvateatteri Joukolaan marras-joulukuun vaihteessa 1934, todennäköisesti heitä säesti gramofonissa soinut Duke Ellingtonin Mood Indigo.

Siitä oli tuleva Filmistudio Projektion tunnussävelmä. Pian arkkitehti Alvar Aalto toivotti väen tervetulleeksi niin suomen- kuin ruotsinkielellä.

Tällaisia pieniä yksityiskohtia on maamme ensimmäiseksi elokuvakerhoksi kuvaillun Projektion tarina täynnä. Jäljelle ei ole jäänyt esim. valokuvia eikä edes ohjelmalehtisiä.

Historian kannalta on tietysti harmillista, että rahastonhoitaja Hans Kutterin Projektio-arkisto tuhoutui. Kutter kertoi, että asiakirjat hävisivät ullakon siivouksessa jatkosodan lopulla 1944.

Göran Schildt kuitenkin epäili, että Kutter tuhosi arkiston itse sodan aikana, jottei poliisi mahdollisen kotietsinnän yhteydessä löytäisi mitään tulenarkaa aineistoa.

Projektio on siis jäänyt pieneksi arvoitukseksi. Arvoitus on myös se, mitä tekemistä Alvar Aallolla oli tällaisessa tehtävässä, miksi hänestä tuli elokuvakerhon puheenjohtaja.

Read More