Arndtin haudalla

puhe Malmin hautausmaalla 5.11.2021 Arndt Pekurisen kuoleman muistopäivänä. 

5.11.2021 kokoontui Malmin hautausmaalle korttelin 69 linjaan 11 ryhmä ihmisiä, rauhanjärjestöjen jäseniä, muistamaan Arndt Pekurista. Minut oli pyydetty lausumaan muutama sana.

Kesällä 2021 ensi-iltansa saaneen elokuvani ”Ikuiseen rauhaan” johdosta olen vuosien ajan selvittänyt tai ainakin yrittänyt selvittää, kuka Arndt Pekurinen oikeastaan oli ja minkälainen ihminen hän oli. Pitkä ja laaja tutkimustyö toi esiin paljon tietoa, mutta siitä huolimatta en uskalla sanoa tuntevani Arndt Pekurista. Tiedän lähinnä vain fragmentteja.

Sisarukset ovat kertoneet Arndtin olleen lapsena ja nuorena vilkas, jopa liiankin, vitsailija, kujeilija, kepposten tekijä. Rauhanliikkeen aktivistin, Aarne Selinheimon kirjeessä, jonka hän lähetti Pekuriselle putkaan marraskuussa 1929, on tervehdys: ”hurtti huumori ja repäisevä meininki”.

Tämä istuu mielestäni hyvin kuvaamaan niitä luonteenpiirteitä, joita Pekurisesta on suvun ja ystävien välityksellä välittynyt. Iskulause on kuitenkin selkeästi Aarne Selinheimon tuotantoa ja näkyy Antimilitaristisen Liiton kokouspöytäkirjassa jo vuonna 1925, jossa päätettiin ylläpitää liitossa aina hurttihuumoria ja repäisevää meininkiä. Arndt ei vielä tuolloin ollut muuttanut Helsinkiin.

Selinheimo halusi kirjeellään rohkaista putkaan vietyä Pekurista, mutta totesi samaan hengenvetoon ”auta armias tätä järjen puutetta maailmassa”.

Siitä todellakin oli kyse, ja kolmen päivän kuluttua Pekurisen järkeä alettiin testata todenteolla. Hänet passitettiin Lapinlahden keskuslaitokseen eli mielisairaalaan, jossa lääkärit totesivat hänet rauhalliseksi, tyyneksi, tasaiseksi, sävyisäksi ja tolkulliseksi. Kaikki siis hyvin. Mutta kun tutkittavana olleella miehellä oli päähänpinttymä, niin asia ei voinut jäädä siihen.

Kahden viikon ajan Pekurisesta yritettiin saada selville , mikä on ongelma. Häntä pyydettiin kertomaan kaikki, ei vain itsestään, vaan myös vanhemmistaan ja sisaruksistaan ja sukulaisistaan, heidän toimistaan, terveydentilastaan ja mahdollisista sairauksista.

Sitten alkoivat älykkyystestit – vai pitäisikö sanoa palikkatestit, joilla voitaisiin todistaa miehen mielenvikaisuus. Lueteltiin sanoja, jotka piti muistaa minuutin kuluttua: ”lieska – ulkona – koti – nähdä – pallo – joskus – remmi – talo – kantaa”.

Toistettiin numerosarjoja, joita piti muistaa mahdollisimman pitkälle. Annettiin luku- ja kirjoitustehtäviä: ”sisäluku hidasta, käsiala työmiehen käsiala”.

Kysyttiin yleistietoutta: vuodenkierto, kuukaudet, ajankulku, ilmansuunnat, maantieteelliset tiedot, Euroopan valtiot ja niiden pääkaupungit, Euroopan valtioiden päämiehet.

Uskonnosta tuli keskustelua enemmänkin. Pekurisen mielestä oli ristiriita, kun Raamatussa sanottiin Kristuksen vapauttaneen maailman kaikesta pahasta, mutta ihmiset eivät kuitenkaan ole hyviä.

Potilaskertomuksesta selviää, että Pekuriselta kysyttiin kaiken maailman asioista taivaan ja maan väliltä: maidon ja tupakka-askin hinnoista lakien merkitykseen yhteiskunnalle.

Potilaskertomus on niin pitkä, että tulee väkisin mieleen, toimivatko nämä kokeet ja keskustelut enemmänkin terapiana itse lääkäreille, kun saivat kommunikoida miehen kanssa, joka ymmärsi myös jotain.

Tässä vaiheessa, vankeustuomion saaneena, Pekuriselle rakennettiin jo sankarin ja marttyyrin viittaa. Rauhanliiton johtaja Felix Iversen kirjoitti:

”Pekurista odottaa jatkuva taistelu, uusi oikeudenkäynti, uudet kärsimykset, uudet häväistykset, mutta myös uudet tilaisuudet näyttää rauhanmiehen sankarius ja uskollisuus sekä marttyyriudellaan olla mukana viemässä rauhanaatetta voittoon. Ja hänen taistelussaan seuraavat häntä ajatuksissaan ja toivomuksissaan laajat joukot kautta maailman joille hän on lähettänyt tervehdyksen: Olen iloinen kun saan kärsiä maailman jaloimman aatteen puolesta.”

Vaikea tietysti uskoa, että hän olisi oikeasti ollut iloinen tästä. Parin vuoden vankeusaika jätti jälkensä, mutta nyt hän oli yhä valmiimpi, rohkeampi ja röyhkeämpi argumentoimaan asiansa puolesta.

Hän piti ensimmäisen puheensa vapautumisensa jälkeen Helsingin työväentalolla vuonna 1932. Toimittaja poistui kokouksesta kaunein toivein ja uskoin.

”Ei koskaan sotaa, soi sielussani. Mutta saavuttuani kadulle saan päivän sanomalehdet käteeni: Maailmanrauha on uhattu. Kiina julistanut sodan Japania vastaan. Herään todellisuuteen. Kuinka kaukana olemmekaan maailmanrauhasta. Pekurinen ja Tapanainen ovat nähtävästi vasta airueita jotka ennustavat ajasta jota tuskin monetkaan meistä näkevät.

Mutta nuoret ovat ennenkin eläneet etukäteen elämää, joka toteutuu vasta uusien aikojen tultua. Sellaisia, kokonaan hyvälle asialleen antautuvia nuoria, tämä aika kipeästi tarvitsee. Kunpa heitä kasvaisi.”

Pekurinen antoi seuraavana päivänä haastattelun Suomen Sosialidemokraatin toimittajalle. Toimittaja kysyi lopuksi:

”Mitkä ovat lähimmät suunnitelmat rauhanasian hyväksi?

Tulen puolustamaan jokaista rauhanasian puolesta toimivaa henkilöä, mutta rauhanasianajaja ei saa sortaa toisen henkistä riippumattomuutta, eikä loukata hänen koskemattomuuttaan.”

Vuonna 1933 syntynyt Säde-tytär muisteli isäänsä aina lämmöllä ja allekirjoitti hänen kujeilevan luonteen, mikä näkyy mm. niissä muutamissa säilyneissä perhekuvissa, joissa Arndtilla on aina niin sanotusti ilme päällä. Säde kuitenkin muistutti isänsä olleen myös mietiskelijä, ehkä vähän synkkyyteen ja murehtimiseen taipuvainen mitä pidemmälle 1930-luku eteni, mutta ei hän halunnut näyttää murheitaan ja pohdintojaan ulospäin.

Hän oli paljon omissa aatoksissaan, mikä näkyi myös tiettynä hajamielisyytenä. Säde kertoi, että kun he olivat Herttoniemessä kesällä ja kaupunkiasunto oli vuokralla, isä meni töistä tullessaan perimään kuukauden vuokraa, mutta tuli ilman rahoja koska vuokralaiset eivät olleet ottaneet asiaa puheeksi. Äiti Aleksandra haki seuraavana päivänä rahat.

Kun Aleksandra oli kaatunut ja jalkaa laitettiin sairaalassa kipsiin, oli isä sillä välin kuljeskellut kaupungilla miettimässä asioita ja unohti äidin sinne. Palatessaan taksilla äiti unohti suuttumuksensa, kun isä oli kuulemma niin surkean näköinen.

Kun he tulivat kätilöopistolta pikkuveli-Juhanin synnyttyä, naapurit halusivat heti nähdä isän käärössä kantaman lapsen. Isä avasi kääröä, josta tulivat jalat esille. Hän oli pitänyt Juhania ylösalaisin.

Tällaisia sattumuksia oli kuulemma paljon.

Säde Pekurinen kirjoitti Arndtista kirjaa tekevälle Erno Paasilinnalle vuonna 1998:

”Ajattelin että sinulla on täysi oikeus luoda oma kuva aatteen miehestä ja että minun kuva isästäni on ehkä toisenlainen. Maailmaa kiinnostaa aatteenmies eikä minun isäni. Minä muistan hänet iloisena, hauskana ja jopa leikkisänä ihmisenä – kirjoitukset aatteenmiehestä kertovat vakavasta tiukasta periaatteenmiehestä. En väitä että kumpikaan kuva olisi täysin väärä tai täysin oikea. Kukaanhan ei omista historiaa, sitä voi vain tulkita eri näkökulmista. Ikävä etten pystynyt vastaamaan kaikkiin kysymyksiisi. Olinhan silloin lapsi ja näin kaiken vain omasta näkökulmastani.”

Tämän hautakiven äärellä, joka paljastettiin tasan 44 vuotta sitten vuonna 1977, kuvaili Tauno Tapanainen (joka oli 1950-luvulla vaihtanut sukunimensä Tammeksi) aatetoveriaan reippaaksi ja terveeksi kaveriksi, jonka ”poskilla hehkui nuoruuden innostuksen puna. Pieni vitsailu oli hänellä jatkuvasti mielessä ja raikas nauru herkässä. Pakkotyöurakoista hän näytti selviytyvän kuin leikiten, moniin muihin verraten. Tuntui kuin hänelle jo huomenlahjana olisi suotu sellaiset luontovarustukset, että hän niiden avulla saattaisi selvitä voittajana edessä olevista taistelunvuosista.”

Tapanainen kertoi puheessaan itse hautaustilaisuudesta. Kun arkku oli tuotu Malmin siunauskappelin ruumissuojaan niin hänkin halusi nähdä Arndtin maallisen tomumajan. Kun arkun kansi oli avattu hän näki, että Arndtilla oli omat siviilivaatteet päällään:

”Silloin minä tulin sisimmässäni riemullisen liikuttuneeksi! Arndt! Sinä voitit sittenkin!”

Hautakiven tarina on sekin kovin pitkä.

Hautajaisten jälkeisessä muistotilaisuudessa vuonna 1942 läsnäolijat päättivät ryhtyä keräämään varoja hautakiveä varten. Keräyslistoihin kertyi 52 nimeä. Suurimman avustuksen maksoi silloin Yrjö Kallinen, 1000 markkaa.

Keräys tyrehtyi kuitenkin pian ja säästötili karttui vain harvakseltaan.

Vuonna 1957 Pekurisen hautakivitoimikunnan kokouksessa puhuttiin myös muistopatsaasta joka tulisi hautapaikan kohdalle. Epäilen, että tällainen hanke tuskin olisi ollut Arndtin läheisten ja varsinkaan itse Arndtin mielen mukainen, paljon arvokkaampana voi pitää hänen kunniakseen perustettua puistoa Pasilassa.

Tapanainen sanoi puheensa viime sanoikseen: ”Me vaalimme ja kunnioitamme sinun muistoasi.” Ne on hyvä toistaa myös tänään, kun Arndtin kuolemasta on kulunut tasan 80 vuotta. Parhaiten kunnioittaminen tapahtuu elämällä ja vaikuttamalla rauhanaatteen puolesta.

5.11.2021 Malmin hautausmaalla