Albanialainen Pariisissa ja muita arkipäivän fobioita

YL 5.3.1992

Se tosiasia, että suomalainen elokuva ei vielä olekaan kuollut, saattaa kenties ilahduttaa jotakuta. Suurinta osaa suomalaisia se ei ikävä kyllä liikuta lainkaan .

Viime viikkojen kotimaiset uutuudet kertovat tarinoita, fiktiivisiä ja dokumentaarisia, joissa arkipäivä on harvinaisen dramaattinen. Automerkki kertoo poliittisen lähihistoriamme skitsoilusta. Työpaikkahaastattelu piinaa katsojaakin kuin Carpenterin ja De Palman kauhuleffat. Kaisa Rastimon bulimia-elokuva sulattaa pikkuleivät ja suklaat sukupuoliroolien frustraatiovyyhdeksi. Kaurismäen “Boheemielämässä” fobioista taas kärsii lähinnä kamera, jonka Aki on ostanut Bergmanilta.

 

Auton metafysiikka

Lasse Saarisen ja Yrjö Tuunasen “Jos Lada olisi auto” on Filmzolfo Oy:n tuottama dokumentti autosta, josta suomalaisille on tullut fobioita. Elokuva lienee ensimmäisiä neukkunostalgiaa täystehoisesti hyödyntäviä elokuvia Suomessa. Samankaltaisia saamme nähdä vielä paljon.

Filmin alkutuokiot antavat odottaa stadilaista junttihuumorin viljelyä, mutta elokuva syventyy vähitellen koskemaan laajempia aiheita. Elokuva tutkii arkipäivän kulttuurihistoriaa monelta kantilta.

Elokuvan haastateltavat kertovat mielipiteitään Ladasta, mutta siinä sivussa he tulevat kertoneeksi elämästään ja arjesta, joka olisi toisenlainen ellei olisi sitä Ladaa. He miettivät mikä Lada olisi jos se olisi nainen, mies, rakennus tai ruokalaji… Luonnollisesti käydään läpi myös poliittiset kontekstit: Lada on merkittävä osa brezhneviläisen Suomen semiotiikkaa.

Ladan omistajat ovat realisteja, heille auto on väline liikkua paikasta toiseen. Mutta Lada näyttelee heillekin sellaista arkipäivän painajaista joka on kulutustavaroiden kohdalla tavallista: statuskulttuuria.

Toiset joutuvat puolustelemaan miksi ovat hankkineet itäauton, mutta useimmille asiassa ei ole mitään merkillistä. Lada on maajussille antistatus, koska mersut, volvot ja bemarit ovat olevinaan osoituksia jostain paremmasta elämäntyylistä. Vaatimattomuus on ladanomistajien hyve.

Tekijät ovat löytäneet hyviä ihmisiä puhumaan. Dokumentissa elää sellainen maaseudun henki, jonka pelkäämme kadottavamme kokonaan.

 

Paniikkihäiriöinen pääkaupunki

Heimola-Filmi ry:n taustalla on yliopiston historian opiskelijoiden ryhmä, elokuvia ja teatteria valmistava yhdistys, jonka vetäjinä toimivat veljekset Ilari ja Markus Nummi.

Markuksen kirjoittama ja Ilarin ohjaama videoelokuva “Kauhun millimetrit” hakee esikuvansa 70-luvun amerikkalaisesta kauhuelokuvasta, mutta on paljon muutakin. Elokuvan päähenkilö Marja (Tiina Tenhunen) on menossa työpaikkahaastatteluun; vapaapäivän viettäminen ei oikein onnistu sitä jännittäessä. Arki tuo mukanaan hetkiä, joita olemme nähneet kauhuelokuvissa, vaan ehkä tarkemmin ajatellen myös omassa elämässämme.

Nummi tuo katsojan eteen Helsingin, joka on harvoin näyttänyt niin eurooppalaiselta suurkaupungilta kuin tässä. Sen pitäisi olla vain yhtenäistä ajanvirtaa ilman tarkempia kiinnekohtia, mutta Marjan kautta alkaa kaupunkimiljöö saada painajaismaisia piirteitä. Suurkaupunki on niin valtava sattumien koneisto että tapahtumia mielessään yhdistelemällä voi ihminen kuvitella mitä tahansa; jokaisesta vastaantulijasta saattaa löytyä viesti, mystinen kohtalo, pelkotilojen synnyttäjä jne.

Kauhun millimetreistä voi löytää ironisen näkemyksen suurkaupungin sattumanvaraisuudesta tai ensimmäisen suomalaisen paniikkihäiriön kuvauksen. Se voisi jäädä nokkelaksi arkipainajaisten kuvittajaksi ellei loppua kohden alkaisi saada surumielisiä, pohdiskelevia sävyjä. Niiden kautta sille löytyy tulkintoja elokuvan perinnearkistosta.

Kuten amerikkalaisten esikuviensa, myös sen perustalta löytyy ydinperheen ongelma ja aikuistumisen teema, symboleineen kaikkineen. Marja on lopullisesti irtautumassa kodistaan, etsimässä elämälleen uutta suuntaa: vallan ja kontrollin ilmapiiristä vihdoinkin ulos. Äiti yrittää viime hetkiin pitää hänet otteessaan – puutarhasakset irtautumiskamppailun välineenä. Isosisko antaa vain rutiininomaisia neuvoja mitä tehdä ja kuinka olla. Suhde poikaystäväkandidaattiin ei lähde kulkemaan. Työpaikkahaastattelussa tärkeimmät kysymykset koskevat perheenperustamissuunnitelmia ja ryhmätyökykyisyyttä.

Ja kun loppupuolella Marja yrittää hetken vahtia vieraan naisen lapsia kömpelöin seurauksin, ja kun paras ystävätär kertoo oman miessuhteensa katkenneen ja löytää kovin vähän aihetta iloon, tuki Marjan tulevaisuuden suunnitelmille romahtaa. Ensimmäistä kertaa heräävät kuoleman ja tappamisen ajatukset. Upeasti toteutetussa loppukohtauksessa äiti yrittää vielä kurkottaa kohti tytärtään, tämä vain kääntyy kohti tyhjyyttä.

 

Ylensyöjät naisellisuuden vankina

Kaisa Rastimon uusimmassa elokuvassa “Kuinka katosin karkkimaahan?” teatterikorkeakoulun näyttelijä, 25-vuotias nuori nainen, kertoo vuosia kestäneestä bulimiastaan eli ahmimistaudista. Hänellä on vahva itsetunto, tarve liikkua, toimia, hyvä kunto jne. Miksi bulimia?

Bulimian taustalta alkaa paljastua identiteettiongelmia. Hyvin arkisia sellaisia. Hänellä on läheinen suhde perheeseensä, eikä hän ole siitä vieläkään päässyt eroon. Äidin ja tyttären irrottautumiskamppailu voisi jälleen sanoa. Toisaalta sukupuolisuuden identifioiminen, halu olla poika. Naisellisuuden mystiikkaan liittyvä painostus. Missityyppiyden kanonisointi. Ja kaiken yllä sukupolvikysymys: hän edustaa ensimmäistä naissukupolvea, joka periaatteessa saa itse päättää tekemisistään. Ja entä sitten? Tunne siitä ettei häntä hyväksytä naisena, että hänelle osoitetaan että hän on riittämätön naisena.

Rastimo etenee yksityisestä yleiseen eli yksilön ongelmien tematiikka laajenee vähitellen pohtimaan naisena olemisen, naisellisuuden ja roolikuvien määreitä. Päähenkilö vetää mukaansa koko joukon naisia, jotka ovat samassa tilanteessa. Yksilön tarina kasvaa yleiseksi naisen tarinaksi.

Myös tässä ahdistuksen taustavaikutus tulee ydinperheestä. Perhe on yksikkö, jossa ihmisistä tehdään miehiä ja naisia sosiaalisessa mielessä. Sukupuolen kategoriat jaetaan varhain ja niistä irtautuminen on tuskallista.

Kuinka katosin karkkimaahan? siirtyy lopussa hetkeksi Roomaan, jossa italialaisnaiset kertovat suhteesta perheeseen ja naiseuteen. Tämä osuus olisi ollut toisen elokuvan aihe, mutta syventävyyttä bulimia-teemaan se antaa toista kautta. Bulimia ei vaikuta tutulta nuorille italialaistytöille ja syytä voisi etsiä ruokailutottumuksista. Välimeren kulttuureissa ruokailutilanteet perustuvat enemmän yhdessäololle kuin meillä, jossa ne ovat esiintymistä. Meillä lapsia myös kontrolloidaan ruokapöydässä enemmän ja rankaisun uhka liittyy hyvin usein syömiseen.

Toivoisi että Rastimon elokuvasta kirjoitettaisiin laajasti ja analyyttisesti, siksi tärkeä teos se on. Dokumentaarisen materiaalin käsittely on jopa mestarillista, eri kontekstien yhteensulauttaminen synnyttää uusia kuvioita eikä koskaan liian tasapaksua, yksioikoista kuvaa. Kuinka katosin karkkimaahan? on Rastimon elokuvista tähän mennessä täysipainoisin.

 

Suuri henki liikkuu elokuvan päällä

Aki Kaurismäen pakkomielteinen halu luoda elokuviinsa vanha Suomi, nostalginen maisema, Kekkosen, 60- ja 70-luvun Suomi, on nyt saanut uuden käännekohdan ja esittäytyy ranskalaisissa vaatteissa.

Mutta “La vie de bohemen” tausta ei ole Suomessa, vaan Ranskassa, Pariisissa. Se on pastissi ranskalaisesta elokuvarealismista 30-luvulta, Carnén ja Prévertin yhteistyöstä, joka tuotti mm. Sumujen laiturin, Hotel du Nordin, Varjojen yön.

Vaikka Kaurismäki on huomannut että Pariisissa on nykyään “suurta henkeä yhtä paljon kuin jossain Chiracin uudenvuodenpuheessa”, hän on etsinyt miljöön jossa boheemielämän voi herättää henkiin. Hän on joutunut lähtemään Pariisin ulkopuolelle Malakoffin ja Ivryn lähiöihin. Siellä hän on luonut psykologisen atmosfäärin johon voi tuoda rockkonsertin ja kolmipyöräisen Reliant Robinin, mutta myös originaalit ranskalaischansonit, punaviinin ja patongin.

Se ei ole 30-lukua vaikka siltä näyttää, se ei ole 60-lukua vaikka ulkoasu viittaa siihenkin, se ei ole 90-lukua vaikka sen sitä pitäisi olla, vaan se on ajatonta, jotenkin postmodernistista tulkintaa ajattomasta aiheesta: modernista taiteilijaelämästä, jossa elämä rakentuu klassisille rooleille.

Ja silti Kaurismäki perustelee vakuuttavasti kaiken absurdisuuden. Oman maailmankuvansa perusteleminen voi olla elämäntehtävä. Hän on suunnitellut elokuvaa 15 vuotta. Onko ohjaajan boheemisuus muuttunut? Tuskin.

Viimeistään tämä elokuva paljastaa Kaurismäen olevan parantumaton ja häpeilemätön romantikko. Ensi kertaa kaurismäkeläisessä elokuvassa sankarit, jotka ovat niinkuin aina enemmänkin antisankareita, ovat purskahtamaisillaan totaaliseen melodraamaan. Mutta romanttisia rakkauskohtauksia ei vieläkään nähdä kuin vilaukselta, koska “kameralle ei löydy sijaa makuuhuoneesta”. Kaurismäen elokuvakameralla on yhä samat fobiat tallella.