AALTOJA

Ilmestynyt Filmihullu-lehdessä 4/2020

Miehellä on lyijykyniä kädessään, hän alkaa luonnostella paperille. Kuullaan Alvarin (äänenä Martti Suosalo) kirjettä vaimolleen Ainolle.

Alvar oli nuorena miehenä ahkera kirjoittaja, mutta vanhemmiten hänen mielestään paperia piti käyttää vain piirtämiseen. Kirjoittaa voisi hiekkaan. Kun Aino kuoli, Alvar reagoi siihen piirtämällä luonnoksia kuolleesta rakkaastaan. Elokuvassakin kirjoittaminen loppuu siihen.

Aallosta on tehty tusinoittain elokuvia, ja voisi ajatella, että enää voi vain päivittää. Virpi Suutarin AALTO ei ole kuitenkaan vain arkkitehtuurielokuva.

Kertojia on yli 30, kirjava kansainvälinen joukko asiantuntijoita ja kollegoita (etunenässä David N. Fixler ja Juhani Pallasmaa), työntekijöitä, ystäviä, perhettä. On luennointia, anekdootteja, yksinkertaistuksiakin.

Aalto-kohteita nähdään huikea määrä, laajasti katsottuna vain pieni otos. Moni niistä on ”hienoin”, ”merkittävin” jne., kaikki jalustalle kohotettuja.

Elokuvan nimi ei ole yhdentekevä valinta. Se on brändi, mutta osoittaa myös, että Aalto ei ole vain Alvar.

*

Elokuva kuljettaa kauniisti tarinaa Alvarin ja Ainon suhteesta, rakkaudesta, kollegiaalisuudesta. Se kytkee myös Alvarin toisen vaimon, Elissan, tärkeäksi osaksi kertomusta, jossa miehen luova työ menee kaiken muun ohi, ja naisen tulee tämä hyväksyä, muokata etunimensäkin.

Melankolisiltakaan sävyiltä ei vältytä. Aino Marsio-Aalto oli Artekin taiteellinen johtaja ja Aalto-huonekalujen keskeinen suunnittelija, mutta luonteeltaan syrjäänvetäytyvä, joka ei halunnut astua miehensä varpaille. Kirjeissään Aino (äänenä Pirkko Hämäläinen) ryppyilee, mutta Alvar on hänelle silti ”maailman kiltein ja viisain ihminen”. ”Sinun tähtesi minun täytyy tulla henkisesti kypsäksi hinnalla millä hyvänsä.” Tämä kypsyys lienee tarkoittanut lähinnä kykyä hyväksyä Alvarin syrjähypyt ja toilailut.

Aino vaikutti vahvasti Alvarin visuaaliseen maailmankuvaan. Moholy-Nagyn ilmaisu iski ensin Ainoon, tarttui sitten Alvariin, joka innostui perustamaan ja johtamaan legendaarista Filmistudio Projektiota showmiehen elkein. Perheeseen ostettiin myös 16 mm kamera. Peter von Bagh on sanonut, että oli enemmänkin sattumaa ettei Alvar tehnyt elokuvaa. Aaltojen kotielokuvat kielivät kokeilunhalusta, mutta eivät erityisen pitkälle menevistä ideoista.

Alvar ja Aino olivat tuli ja vesi. Göran Schildtin mielestä Aino ymmärsi proosalliset tosiasiat ja elämän rajaukset. Alvar oli säkenöivä ja estoton ideoitsija, jonka paasaaminen ärsytti hänen kollegojaan. Isoisäni, jonka voi nähdä valokuvissa Alvarin vierellä Saksassa v. 1943, kertoi, että vaikka Alvar vaikutti kaikista eniten hänen näkemyksiinsä, ei hän ollut ikinä tavannut niin inhottavaa ihmistä eikä hyväksynyt tämän itserakasta ja muita halveeraavaa käytöstä.

*

Kun Aino on kuollut, Alvar pääsee kuviin ja ääneen oikeasti. Samalla draama alkaa hiipua, rakennuksia esitellään jo hiukan luettelomaisesti. Kansainvälinen rahoitus lienee osaltaan ohjannut kohteiden valintaa.

Lähestymme nykyaikaa, itseämme. Kadun miehet kommentoivat vastavalmistunutta Kansaneläkelaitoksen pääkonttoria: ”ylellisyyslaitos, vähempikin ois riittäny”. Finlandia-talossa on ”semmonen lihakauppatunnelma”. Samantyylisiä kommentteja saisi kuulla tänäänkin.

Helsingin keskustasuunnitelman vastaanotto katkeroitti Alvarin. Nuoret arkkitehdit käänsivät hänelle selkänsä. Monen mielestä Alvar oli vain kerännyt aikaisempien suunnittelijoiden ideat kokoon ja unohtanut megalomaanisessa suunnitelmassaan inhimillisen skaalan.

Alvar teki uransa aikana valtavia hankkeita suurpääomalle, mutta hän puhui paljon myös inhimillisyydestä ja luokattomasta yhteiskunnasta, piti käsityöläisiä ja rakennusmiehiä tärkeämpinä kuin sopimuksia tekeviä liikemiehiä, halusi korostaa suunnittelussaan sosiaalista omaatuntoa. Talonpoikaiskulttuurin arvostaminen, luonnonarvojen ja erityisesti metsän kunnioittaminen olivat tärkeitä Alvarin ajattelutavassa, ja myös niille olisi suonut aikaa dokumentissa bisneskuvioiden rinnalla. Hienovaraisesti käytetyt brittiläiset 30-luvun alun luontofilmit voi ajatella osana tätä viestiä.

*

Arkkitehtuurielokuvissa rakennukset esitellään usein ilman ihmisiä. Ihmisten läsnäolo saattaa kiinnittää katsojan huomion vääriin asioihin.

Viipurin kirjastossa koululaiset täyttävät tilan, joka tulee heti eloisaksi. Säynätsalon kunnantalossa ollaan hiukan poseeraavasti samalla kun Alvar kuvailee kaiken perustana korostamaansa ihmisen kokoista mittakaavaa. Jyväskylän yliopiston kampuksella parkour taas kuvastaa leikin merkitystä. Alvar oli vaikuttunut Yrjö Hirnin teoriasta leikin keskeisestä osuudesta rakentaessamme yhteiskuntaa ihmisille, suurille lapsille.

Mutta vaikka tiloihin ihmisiä välillä kaipaa, viimeistään epilogissa odotus kyllä palkitaan ylevöittävästi: arkkitehtuuri on ihmistä varten.

Rakennusten detaljeille ei jää aina aikaa, mutta erityisen upeasti ne heräävät eloon Kelan pääkonttorin jaksossa. On myös piristävää kun Paimion parantola paljastuu talvisen sumuisessa ympäristössä klassisten kesäkuvien sijaan. Vesi- tai räntäsadetta ei ole kuitenkaan luvassa.

Arkkitehtuurin kuvaus nostaa elokuvan lajityyppinsä aateliin, mutta ei vain kuvan vuoksi. Leikkauksen (Jussi Rautaniemi) rytmi on pettämätön, äänisuunnittelu (Olli Huhtanen) ja musiikki (Sanna Salmenkallio) täydellistävät lopulta sen tilan, johon katsoja kutsutaan.

Loppujen lopuksi tuttu elokuvan aihe on ehtymätön. AALTO on runsaudensarvi täynnä ulottuvuuksia. Sitä katselee ja kuuntelee lumoutuneena varmasti muutkin kuin tällainen Aaltojen taikapiirissä elämänsä viettänyt.