99 vuoden legenda

Virka-gallerian Toisinajattelijat -näyttelyn prologi, ensimmäinen paneeli, oli lyhyt ja ytimekäs.

Siinä lueteltiin määritelmiä vuoden 1918 tapahtumille. Se oli laitettava esille, että saisi edes aavistuksen siitä, miksi ompelijatar Martta Koskisesta tuli poliittinen naisvanki. Viime kädessä hänen elämäänsä ei voi ymmärtää ellei ymmärrä vuotta 1918.

Kun vuoden 1917 juhlahyminästä päästään, jatkavatko suomalaiset vuoden 1918 tapahtumien nimityksen pohtimista vai ovatko he jo lopen kyllästyneitä sadan vuoden takaisten tapahtumien kelaamiseen?

Kiinnostavaa on, miten sisällissota ensi vuonna määritellään. Kuka pääsee sanomaan viimeisen sanan vai voiko sellaista ollakaan? Tässä asiassa kansa ei ole vieläkään eheä, vaikka kuvittelee monessa muussa olevansa.

Syyskuussa 2004 presidentti Tarja Halonen määritteli juhlapuheessaan jatkosodan tapahtumat torjuntavoitoksi. Puhe oli suunnattu sotiemme kunnioitetuille veteraaneille, mutta silti siitä nousi pieni kohu. Monet olivat sitä mieltä, ettei asiaa voi enää noin yksioikoisesti sanoa. Tuon jälkeen määritelmä lienee sementoitunut entisestään.

Mitä presidentti Niinistö tulee tekemään ensi vuonna? Mihin juhliin hän osallistuu ja mitä hän niissä sanoo? Mitkä tilaisuudet hän jättää väliin?

Presidenttipari oli kutsuttu myös Toisinajattelijat -näyttelyä katsomaan. Kansliasta kiitettiin kutsusta ja luvattiin ilmoittaa, jos kutsua noudatetaan. Kolmen sadan metrin kävely Jennin kanssa linnasta kaupungintalolle ei kuitenkaan onnistunut ellei se tapahtunut incognito.

Olisi ollut erityisen kiinnostavaa kuulla presidentin kommentit. Hänen olisi ehkä täytynyt ottaa kantaa, ja hänen lausuntonsa oltaisiin tulkittu myös kannanotoksi suomalaiseen oikeuslaitokseen 1920-40 -luvuilla ja vaikkapa Martta Koskisen kuolemantuomioon. Ehkä adjutantti kävi tarkistamassa näyttelyn etukäteen ja päätti, että tämän aika ei ole nyt. Mutta ensi vuonna Niinistö ei voi enää olla kommentoimatta Suomen historian yhtä keskeisintä traumaa.

Muistoja Martan hetkistä sisällissodassa ei ole paljon ja valtaosa niistä on yli 80-vuotiaan vanhuksen haastattelusta 60-luvun lopulla.

Martta Koskisen kanssa yhteisessä kuvassa on Emmi Lehtonen. Kivinokassa kesällä 1921 oli Söörnäisten nuoriso-osaston päättäjäisillanvietto. Sodasta oli jo muutama vuosi ja nuoret elivät elämän kevättä, toivoa täynnä, että maailma muuttuisi paremmaksi.

Martta tuli sunnuntaina paikalle, kun Emmi oli ollut saaressa jo yötä. Lämpimästi halattiin ja joku otti kuvan. Sitten varmaan muisteltiin sota-aikoja.

Lahdessa maalis-huhtikuussa 1918 parikymppiset nuoret olivat liittyneet Punaisen Kaartin naiskomppaniaan. Sinne oli moni lähtenyt aatteen innoittamana, jotkut työtä ja ruokaa ensisijaisesti hakeakseen. Tai paikkaa, mihin mennä tilanteessa, jossa omasta tulevaisuudesta oli vain epätietoisuutta.

Martta oli osaston pisin ja hänet laitettiin eturiviin. Sentin lyhyemmästä Emmistä tuli Martan ruotukaveri. Lahden torilla annettiin kuluneen näköiset kiväärit ja harjoiteltiin marssia. Kaikille luvattiin univormut. Otettiin mitat ja niiden mukaan aiottiin tehdä housut, mitkä lopulta vain harva sai.

Emmi ja Martta liikkuivat lähinnä Uudenkylän, Kausalan ja Mankalan maisemissa. Taisteluita odotettiin, mutta lopulta juuri mitään ei tapahtunut. Tukikohdat olivat lähinnä ratojen varsilla ja asemilla. Kun tuli tieto, että saksalaiset kulkevat täyttä päätä Uudestakylästä Mankalaa kohti, täytyi lähteä liikkeelle. Radanvartta tai maanteitä pitkin ei uskallettu kulkea, joten valittiin metsäreittejä päätyen Kausalan esikuntaan.

Haavereitakin sattui. Tunnussanoista oli epäselvyyttä, mikä aiheutti laukausten vaihtoa ja vahinkoja. Pari miestä ammuttiin omien toimesta sekaannuksen vuoksi.

Punaisten tilanne oli toivoton ja sen kaartilaiset tiedostivat. Metsistä ilmaantui nälkäisiä rintamakarkureita.

Emmi lähti Rahjan panssarijunan kyytiin eikä saanut housuja. Marttaan hän törmäsi seuraavan kerran Kotkassa, jonne koko Mankalan joukko ja muutkin Lahdesta olivat lähteneet, kun ainoaksi keinoksi selviytyä nähtiin pako Neuvostoliittoon. Huhut kertoivat, että oli tulossa laivoja satamaan, junia asemille.

Martta oli vangittujen Lahden komppanialaisten joukossa. Martta herätti huomiota pituudellaan, mutta lisäksi hänellä oli jalassaan punakaartin housut ja yllään punainen villatakki, mitkä herättivät luonnollisesti pahennusta. Emmi oli housuista vähän kateellinen. Pumpulikankaasta Martalle kuitenkin tehtiin hame housujen peitoksi.

Kun herrasväen rouvat tulivat nälkäisiä vankeja katsomaan, Marttakin pantiin nostamaan hamettaan ja housut tietysti paljastuivat. Yksi rouvista sanoi, että riisukaa ne housut jaloistanne, ne ovat varastetusta kankaasta tehty. Martta mietti hetken ja Emmiä jännitti, mitä tämä keksii. Päättäväisesti Martta sitten sanoi, ettei hänellä ole muita kuin nämä housut, mutta jos rouva riisuu omansa niin vaihdetaan vaan. Niin Martta sai pitää housunsa.

Kotkassa Emmi ja Martta olivat vain muutaman päivän, minkä jälkeen vankeja lähdettiin viemään proomulla Haminaan. Siellä heidät siirrettiin vanhaan venäläiseen kasarmiin, joka oli ollut hevostallina. Suuressa hallissa oli yli 500 naista, mukana paljon vanhuksia ja lapsia, ja kaikki makasivat sementtilattialla melkein kuin silakat nelikossa niin ettei ollut tilaa edes lakaista roskia, ruuantähteitä ja pölyjä.

Mutta kun kesä oli, istuttiin aina kun mahdollista ulkona pakkilaatikon päällä. Upseerit tykkäsivät käydä nuoria naisia jututtamassa, vartiosotilaat kivääreineen tulivat kyselemään ruotsiksi, mutta heille vastattiin vain suomeksi.

Eräänä aamuna oli herätys kello viisi. Huhut kertoivat, että Suomen hallitus oli aikeissa vaihtaa punakaartilaisvankeja Saksaan saadakseen sieltä apulantaa. Vangit alkoivat pelätä joutuvansa Saksaan orjatöihin. Heidät lastattiin härkäjunaan ja ikkunasta kurkisteleminen kiellettiin ampumisen uhalla. Riihimäellä suunta lopulta paljastui, kun käännyttiin rantaradalle.

Tammisaaressa odottivat huonossa kunnossa olevat tyhjät kasarmit. Huonossa kunnossa olivat monet vangitkin.

Juhannukseen mennessä naiset kuulusteltiin. Kuulustelijana toimiva upseeri asetti ensi töikseen pöydälle Mauserinsa. Kuulusteluiden jälkeen naiset siirrettiin Santahaminaan, jossa odoteltiin tuomiota.

Santahaminassa Martta pääsi lehmien hoitajaksi. Hän löysi maastosta hevosen tai lehmän paksun sääriluun. Emmi ja Martta löivät sen saksalaisella rautalapiolla halki. Jostain hankittiin suolaa, ripoteltiin luun päälle ja imettiin ydinrasvaa, sieltä tuli miellyttävä maku nälkäiseen suuhun. Emmin ja Martan ystävyys lujittui.

Martta tuomittiin viideksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen, kun hän tunnusti kirjoittaneensa Lahden punakaartin Toveri-lehteen. Emmi sai kolme ja puoli vuotta. Marttaa pidettiin tavallaan heidän porukkansa päällikkönä.

”Tahdotko olla sinäkin sankari? Oletko valmis kaatumaan vapauden ja ihmisarvon puolesta? ” 

”Millä puolella olet sinä?”

”En tiedä suurempaa kunniaa, kuin sankarikunnia ja sankarikuolema. Antaisin mielelläni henkeni sen kunnian saavuttamiseksi.”

(nimim. Maisu Koskio Toveri-lehdessä 12.4.1918)

Tuomion saatuaan naiset joutuivat taas vaihtamaan paikkaa, seuraavaksi vietiin Suomenlinnan vankileirille. Kun alkukesä oli maattu sementtilattialla Tammisaaressa ja Santahaminassa kerrospuulavereilla, saivat he Suomenlinnassa sentään pehkupussit ja sängyn.

Emmi muisteli, että Martta kirjoitti vankeuden aikana pitkän kronikan, jossa oli aina kertosäkeenä:

Hyvästi toveri / ystävä kulta / pian minäkin tämän matkan teen.

Emmi armahdettiin jo syksyllä. Martta pääsi kotiin joulukuussa 1918.

Sen jälkeen Emmi tapasi Martan vain kaksi kertaa. Ensin Kivinokassa ja toisen kerran tämän asunnossa Pengerkadulla vuonna 1937, jossa oli paikalla mm. runoilija Katri Vala.

Jatkosodan aikana, kun Emmi oli Hämeenlinnan vankilassa, pysäytti eräs kriminaali hänet ja kuiskasi, että Martta Koskinen on saanut kuolemantuomion.

Vanhan Emmin haastattelun teki poliittisena vankina itsekin toista vuosikymmentä ollut Lydia Arppe. Kertomuksessa näkyy selvästi, kuinka Martan legendaa oli tavallaan aloitettu kirjoittaa jo vuodesta 1918 alkaen.

Miten näitä lukuisia legendoja, jotka tuolloin syntyivät ja jotka ovat 99 vuoden aikana kehittyneet, käsitellään ensi vuonna meidän historiallisessa muistissamme? Helppoa se tuskin on vieläkään.