Tervanpoltosta Rocky VI:een

Risto Jarva -seuran koostamaa lyhytelokuvanäytöstä on vajaan vuoden aikana esitetty lähes 20 paikkakunnalla.

Idea tällaiseen klassikoiden ilmaisnäytökseen syntyi, kun mietimme seurassa, miten Suomen itsenäisyyden juhlavuotta tulisi kunnioittaa elokuvia esittämällä. Millainen elokuvasarja olisi omiaan kohottamaan elokuvan merkitystä itsenäisyyden ajan kuvaajana ja taidemuotona?

 

Tervanpolttoa Lapissa (1918)

 

 

 

 

 

 

Aika pian tuli selväksi, että pitkistä näytelmäelokuvista koottu sarja ei ole välttämättä hyvä ratkaisu. Todennäköisesti siinä päädyttäisiin sellaiseen kaanoniin, jonka olemme nähneet monta kertaa.

Aloimme pohtia, millaisen näytöskokonaisuuden saisi lyhytelokuvista, joissa kuljettaisiin halki maan itsenäisen historian, ja samalla elokuvat olisivat myös esimerkkejä elokuvan kerronnan ja tyylien kehityksestä.

Halusimme tietysti löytää elokuvia, joista voisi hyvällä omallatunnolla sanoa, että ne ovat osa kansakunnan muistia: millaisia me olimme, millaisiksi tulimme? Kysyimme myös, kertovatko lyhytelokuvat jotain sellaista maastamme, johon pitkät näytelmäelokuvat eivät ikinä pysty. Antaisivatko ne laaja-alaisemmin vinkkejä siitä, mikä suomalaisille on ollut tärkeintä?

Luonnollisestikaan valinta ei ollut helppo. Lyhytelokuvia on tehty maassamme tuhansia. Kahden tunnin näytösaika tiukensi linjaa entisestään.

Väistämättä yhdeksi kriteeriksi tuli elokuvien laatu, kerronnallinen, taiteellinen, mikä tahansa. Ja tässä suhteessa suomalaisen lyhytelokuvan taso ei ole historian aikana ollut erityisen korkea. Helmiä löytyi sittenkin suhteellisen vähän.

Heikki Aho & Björn Soldan: Jean Sibelius kotonaan (1927)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sarja sai nimekseen Tervanpoltosta Rock’y VI:een. Mykkäelokuvasta päädytään tavallaan takaisin mykkäelokuvaan. Tai äänettömiähän eivät mykkäelokuvatkaan omana aikanaan olleet, vaan yleensä elävällä musiikilla säestettyjä. Niinpä meidänkin tehtävänämme oli saada säestys viiteen esitettyyn mykkäfilmiin.

Onneksi Lau Naulla oli aikaa tiukan deadlinen puitteissa. Kaikkiin näytöksiin ei elävää musiikkia saatu, aikatauluista tai tekniikasta johtuen. Toisinaan Lau Nau säesti soolona, useimmissa oli mukana Topias Tiheäsalo.

Lyhyitä mykkäelokuvia ei ole säilynyt kovin paljon, osin johtuen siitä, ettei niitä tehtykään runsaasti. 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa noin 20 lyhäriä vuodessa.

Viiden mykkäelokuvan sarja toimii kuitenkin hyvin osviittana siitä, mitä kameralla saatiin aikaan elokuvataiteen ensi vuosikymmenillä. Hienoja kuvia, aiheita, jotka herättävät henkiin oman aikansa tuntoja, ajankuvaa ja merkittäviä ihmisiä. Joissain filmeissä olin näkevinäni koko näytössarjan moderneinta kerrontaa, kun tekijät eivät olleet sidottuja äänen tuomiin rajoitteisiin.

Björn Soldan

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kun sitten siirrytään äänielokuvaan, on muutos luonnollisesti jyrkkä. Siirtymässä on kyse myös muusta kuin tekniikasta.

Aho & Soldanin mykkäelokuvassa Kun elohopea laskee (1933) Johanneksen kentällä lapset luistelevat kameramiehen perässä. Siinä on Juhani Ahon poika, Björn Soldan. Lapset tuijottavat niin palavasti hänen kameraansa, että tuntuu kuin ulkopuolinen maailma katoaisi heidän ympäriltään ja kuin he kysyisivät meiltä katsojilta, tulevaisuuden ihmisiltä, mitä heille on luvassa.

On vuosi 1933 eikä lapsilla ole luonnollisesti aavistustakaan, että suurin osa heistä on vajaan vuosikymmenen kuluttua elämänsä suurimmassa käännekohdassa. Pojat ja varmasti osa luistelevista tytöistäkin joutuu sotarintamalle. On hyvin mahdollista, että siellä he ovat tavanneet uudelleen luistelevan kuvaajan. Soldan oli TK-kuvaaja. Olisiko joku voinut tavatessa muistaa tuon maagisen nuoruuden hetken?

Äänielokuvaosuuden ensimmäisenä elokuvana näytöksessä on Soldanin ohjaama Finlandia-katsaus numero 7 (1943). Se ei ole tavanomainen sota-ajan katsaus. Se ei sisällä rintamakuvia eikä sotatoimintaa, ei propagandistista sotaretoriikkaa. Tilanne on muuttunut, joten kansalle ei enää haluta näyttää kuvia rintamalta.

Soldan lähteekin aiheesta, joka tuntuu olevan hänelle läheinen: nuorisosta, lapsista. Partiolaislapset istuttavat kuusentaimia keväällä 1943. Se on jossain mielessä yksi näytöksen avainkohtauksista.

Monissa mainoksissa ja lyhytfilmeissä lapset esiintyivät palstoilla, kasvimailla, kaivamassa, kyntämässä, istuttamassa ja kylvämässä. Siinä oli nuorison tehtävä, siihen heitä oli velvoitettu ja pyydetty kaiken muun ohella. Heille korostettiin, että pitää olla huolellinen maan valinnassa, maata pitää riittävästi lannoittaa, koska muuten ei voi saada parhaita satotuloksia. Siemenet pitää kylvää oikeaan aikaan ja huolellisesti.

Mihin kaikkeen lapsia velvoitettiinkaan, mitä kaikkea heiltä vaadittiin ja pyydettiin? Sitä elokuvat eivät suoraan kerro, mutta se on luettavissa pinnan alta. Lapset olivat toimineet sotilaspoikina ja lottatyttöinä, he menivät Kannaksen linnoitustöihin kun käskettiin ja lopulta rintamalle kun annettiin ymmärtää, että he olivat viimeinen toivomme.

Holger Harrivirta: Kansa siirtyy rauhan töihin (1946)

 

 

 

 

 

 

 

 

Valitessamme elokuvia koski ensimmäinen keskeinen päätös niitä sotavuosia, joita julkisesti muistellaan ja käsitellään kaikkein eniten historiamme tapahtumista. Emme halunneet esitellä laajasti sotatapahtumia emmekä määritellä historiaamme niiden kautta.

Ratkaisuksi löytyi mm. sodan jälkeen tehty dokumentti, jossa katsotaan aluksi taaksepäin: mitä sotavuodet ovat merkinneet ja millaista inhimillistä kärsimystä se on tuottanut? Vaikka elokuva kertoo sota-ajan tapahtumista jälkiviisaana ja on omalla tavallaan propagandistinen, olennaisempaa on kuitenkin herättää kysymys, miten tästä eteenpäin.

Sodasta palasivat niin miehet kuin naisetkin, ja kaikki oli muuttunut.  Muutosta ei ollut kuitenkaan aikaa pohtia kauan, koska työtä oli jatkettava. ”Vain työllä selviäisimme”, on elokuvan sanoma. Jälleenrakentaminen ja valtavat sotakorvaukset tiesivät työtä periaatteessa kaikille. Miehet puursivat telakoilla ja sahoilla. Metsää alkoi kaatua enemmän kuin koskaan. Kolmannes sotakorvauksista teetettiin paperi- ja puunjalostusteollisuudella. Luotiin lopullinen pohja sille Suomelle, jossa metsä määriteltiin muilla kuin luonnonsuojelullisilla arvoilla.

Lyhytelokuvien antaman kuvan mukaan Suomi nostettiin ylös metalliteollisuudella, savotoilla ja olympia-aatteen eteen tehdyllä työllä. Kun Jörn Donner teki esikoiselokuvansa, lyhytkuvan Helsingin aamusta 50-luvun alussa, oli kaupunki kovin melankolinen. Se oli ehkä jo päässyt sinuiksi menneisyytensä kanssa, mutta ei aina ihmistensä kanssa. Paljon oli muualta tulleita, paljon oli unohdettavaa, muistettavaa ja elettävää, jotta uusista kaupunkilaisista tulisi kokonaisia. Uudelle sukupolvelle ei välttämättä osattu luoda tulevaisuuden haavekuvia.

Jörn Donner: Aamua kaupungissa (1954)

 

 

 

 

 

 

 

 

Valtaosa 1930-50 -luvun lyhytelokuvista, varsinkin dokumenteista, näyttää kovin samanlaisilta. Vuonna 1933 Suomeen lanseerattiin elokuvien ns. veronalennusjärjestelmä. Se tarkoitti, että elokuvatuottajat ja -teatterit saivat alennusta pitkien näytelmäelokuvien leimaverosta, kun esittivät ennen pääelokuvaa n. 8 minuutin pituisen lyhärin. Järjestelmällä haluttiin kannustaa lyhytelokuvien tekoon. Ehdot olivat varsin väljät, vaikka niissä korostettiin opettavaisuutta, tieteen ja taiteen käsittelyn merkitystä jne.

Toivottiin, että järjestelmä saisi lyhytelokuvan kukoistukseen, mutta kävi melkein päinvastoin. Määrä kasvoi valtaviin mittoihin (keskimäärin yli 130 lyhytelokuvaa vuodessa vuosikymmenien ajan) eikä laatu ollut varsinainen pääkriteeri.

Tuotantoyhtiöt ymmärsivät hyödyntää systeemiä omaksi edukseen. Vanhaa, kuvattua materiaalia leikattiin uuteen uskoon, kierrätettiin, ja tuotiin elokuvateattereihin kuin tuoreena. Jotkut teatterit ostivat kopioita suoraan tuottajilta ja ajoivat niitä, kunnes ne olivat esityskelvottomia. Ja sitten ostettiin taas uusi.

Lyhytdokumenttien muotissa selostusteksti jyrää pitkin elokuvan, kertoo yleensä mitä kuvassa nähdään, ja heittelee leppoisan sutkauksen tasaisin väliajoin. Äänen hyödyntämisestä ei juuri voi puhua. Useimmiten taustalle on laitettu musiikkimatto ja sekin turvallisesti valittu tutuista klassikkomelodioista tai kansanlauluista. Sibeliuksen legendaarisimmat teokset saattavat saada katsojassa vähitellen jo vastareaktion, niin paljon niitä toistetaan.

Näitä elokuvia joutuivat suomalaiset katsomaan vuosikymmeniä pitkien näytelmäelokuvien alkukuvina eikä armoa annettu. Voi kuvitella, että kansan pitkään kestänyt ynseys lyhytelokuvia ja erityisesti dokumentteja kohtaan, syntyi näinä aikoina. Tosin tästä ei ole tutkimusaineistoa eikä minulla luonnollisestikaan omakohtaista kokemusta. 

Jälkipolvet voivat vain haikailla, kuinka paljon parempaan olisi silloisilla resursseilla ollut mahdollisuus päätyä. Kuinka paljon sisältörikkaampia näkymiä suomalaiseen elämänmuotoon olisi voinut toteuttaa. Ei tuhansien lyhytelokuvien kulttuurihistoriallista arvoa voi tietenkään vieläkään väheksyä, mutta sitä tapaa, miten ne tallentavat menneisyyttämme, voi monilta osin kritisoida. Näin jälkiviisaasti.

Eila Kaarresalo: Ampumarata (1969)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sodan jälkeisissä lyhytelokuvissa näkyy uuden sukupolven lapsia yllättävän vähän. Siksi hyppäys 60-luvun elokuviin tuntuu radikaalilta, ja kontrasti on erityisen silmiinpistävä verrattuna siihen, miten sota-aikana lasten roolia jaksettiin korostaa kaikissa medioissa. Historian käännekohdat kiehtovat ja ruokkivat myös mielikuvitusta. Sotatapahtumien sijaan voisimme määritellä itseämme myös sillä, minkä roolin nuoriso on saanut ja minkä ottanut – ja miten se näkyy elokuvissamme. Siihen Tervanpoltosta Rock’y VI:een -näytös antoi näkökulman melkein vahingossa.

Veronalennusjärjestelmä lakkautettiin vuonna 1964 ja jo sitä ennen oli suurten studioiden aikakausi jyrkästi hiipumassa. Lyhytelokuvien määrä notkahti, elokuvateatterissakäyntien määrä notkahti, baarit ja tanssilavat vetivät nuorisoa yhä enemmän puoleensa. Ja sitten oli vielä ”televiiissio”, kuten Edvin Laine aina jaksoi voivotella.

Uuden aallon elokuvien valitseminen näytökseemme oli kenties kaikkein haastavin, koska nyt valinta kohdistui paljolti myös laatuun. Hyviä lyhytelokuvia oli melkein yhtä paljon kuin kiinnostavia.

Päädyimme lopulta valitsemaan merkittäviltä, keskeisiltä ohjaajilta kultakin yhden esimerkin. Risto Jarvan, Jaakko Pakkasvirran, Erkko Kivikosken ja Eino Ruutsalon rinnalle tuli vihdoin myös juhlasarjan ensimmäinen naisen ohjaama elokuva, Eila Kaarresalon legendaarinen tanssilavafilmi Ampumarata (1969).

60-luvun nuorten elokuvista näkyi selvästi se, mistä studiokauden ohjaajat olivat paljolti jääneet paitsi: eurooppalaisen elokuvan vaikutteista. Tai ainakaan he eivät osanneet niitä yleensä hyödyntää. Tulkinta on tietysti kärjistetty, mutta uuden aallon tekijöiden töissä on heti löydettävissä omannäköinen kertomistapa, jonka esikuvia on toisaalta helppo sijoittaa mm. ranskalaiseen ja italialaiseen uuteen aaltoon.

Nuorten ohjaajien elokuvasivistys oli haettu Euroopan suurkaupunkien leffateattereista, kun vanhan polven tekijäsukupolvi pohjasi pitkälti teatterin ja kirjallisuuden vaikutteisiin. Aina voi spekuloida sillä, miten suomalaisen studiokauden keskeisimmät ohjaajat olisivat kehittyneet ja miten suomalainen elokuvayleisö olisi sivistynyt tehokkaammin – ainakin osa heistä – jos 1930-luvun avantgardistinen elokuvakerho Projektio olisi saanut jatkaa toimintaansa läpi vuosikymmenien tuoden maahan modernia elokuvaa maailmalta. Kun paranoidinen valtiovalta, Etsivän Keskuspoliisin opastamana, päätti tukahduttaa Projektion toiminnan, jäi huikea määrä 1930-50 -luvun elokuvan mestariteoksia näkemättä Suomessa omana aikanaan. Samaa voi miettiä nykypäivän näkökulmasta: mitä me todella tiedämme kansainvälisestä nykyelokuvasta?

Aki Kaurismäki: Rock’y VI (1986)

 

 

 

 

 

 

 

 

Juhlanäytöksen epilogi on nykyaika. Marja Pensalan Elsa (1981) on yksi kansainvälisesti levinneimmistä suomalaisista lyhytelokuvista. Rock’y VI (1986) taas Aki Kaurismäen ensimmäinen lyhytelokuva. Koska elokuva on tyly, tekijänsä muuhun tuotantoon nähden melko outo lintu, näytöksen päätteeksi esitetään yleensä pieni kevennys: toinen Kaurismäen Leningrad Cowboys -filmeistä, These Boots (1994), jota Peter v. Bagh piti hienona muutaman minuutin tiivistelmänä suomalaisesta rakennemuutoksesta 1950-luvulta lähtien.

Muutamissa näytöksissä on nähty myös elokuvallinen erikoisuus, kun Lau Nau ja Topias Tiheäsalo ovat luoneet Rock’y VI:een uuden äänimaailman, ohjaajan luvalla luonnollisesti. Elokuvasta on tullut huomattavasti kiltimpi mutta myös entistä melankolisempi.

Alun perin näytöksessä tarkoitus oli esittää elokuvia koko itsenäisyyden sadan vuoden ajalta, mutta 2000-luku muodostui liian haastavaksi. Päätimme lopulta, että kun nykyaika on joka tapauksessa nyt ympärillämme, niin meidän ei tarvitse nähdä siitä kertovia elokuvia – vielä. Niiden aika tulee sitten myöhemmin. Samalla jätimme enemmän tilaa vanhemmille filmeille, mikä tällaisen näytöksen keskeisempänä tarkoituksena olikin.

Vielä on muutama näytös jäljellä ja kokonaisuutta on mahdollisuus tilata tämän vuoden aikana. Yleisöä on ollut jo toista tuhatta, mikä kielii selvästi innostuneisuudesta konseptia kohtaan. Vanhojen elokuvien näytöksetkin kiinnostavat, kun ne on ajatuksella koostettu.

Risto Jarva

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

TERVANPOLTOSTA ROCK’Y VI:een

I OSA Mykkäelokuvat
Musiikki Lau Nau
Tervanpolttoa Lapissa (1918)
Kiljusen pojat koulussa (1921) ohj. Jalmari Finne
Jean Sibelius kotonaan (1927) ohj. Aho & Soldan
Ravintolayleisö kameran silmällä (1930) ohj. Valentin Vaala
Kun elohopea laskee (1933) ohj. Aho & Soldan
II OSA Sota ja sodan jälkeen
Finlandia-katsaus 7 (1943) ohj. Björn Soldan
Kansa siirtyy rauhan töihin (1946) ohj. Holger Harrivirta
Radio (1951)
Aamua kaupungissa (1954) ohj. Jörn Donner
III OSA Uusi aalto
Työtä Ylioppilasteatterissa (1961) ohj. Risto Jarva
Ovi (1965) ohj. Erkko Kivikoski
Hyppy (1965) ohj. Eino Ruutsalo
Eläköön nuoruus! (1968) ohj. Jaakko Pakkasvirta
Ampumarata (1969) ohj. Eila Kaarresalo
EPILOGI  Nykyaika
Elsa (1981) ohj. Marja Pensala
Rock’y VI (1986) ohj. Aki Kaurismäki
+  These Boots (1994) ohj. Aki Kaurismäki

Illuusio sammalhuoneesta

On talvi ulkona, myrskyä ja lunta, jäätyneet aallot, pimeyttä, hiljaisuutta,

odotusta. Ihmismeri ei jäädy koskaan. Yksi sen aina rauhattomista

laineista on tunkeutunut tähän pieneen lahdelmaan etsien rantaa.

Miksi olemme tässä? Aatos meitä elvyttää, aate meidät yhdistää. Tahdomme

suojella eläimiä ihmisen vääryyttä vastaan.

(Zachris Topelius)

Sammalhuone-kirjan tekemisessä ensimmäinen lähtökohta oli luonnollisesti Kai Fagerströmin valokuvat. Miten nämä erityislaatuiset kuvat muodostavat yhtenäisen maailman ja millä tavalla ne tulevat lähelle katsojaa ja lukijaa? Kuvat eivät ole luontokuvauksen valtavirtaa, vaikuttavien tilanteiden, ihmeellisten hetkien, eläinten käyttäytymisen tallentamista, vaan jossain määrin kuin muotokuvia metsästä ja sen asukeista. Kuin kuvaaja ja kuvattava olisivat sopineet kuvaushetkestä ja aloittaneet sitten yhteistyön.

Read More

Filmistudio Projektio ja Alvar Aalto

pohjautuu Ateneumissa 17.5. 2017 erikoistutkija Jari Sedergrenin kanssa pitämääni luentoon ”Filmistudio Projektio, Alvar Aalto ja elokuvasensuuri”.

Kun yleisö asteli sisälle elokuvateatteri Joukolaan marras-joulukuun vaihteessa 1934, todennäköisesti heitä säesti gramofonissa soinut Duke Ellingtonin Mood Indigo.

Siitä oli tuleva Filmistudio Projektion tunnussävelmä. Pian arkkitehti Alvar Aalto toivotti väen tervetulleeksi niin suomen- kuin ruotsinkielellä.

Tällaisia pieniä yksityiskohtia on maamme ensimmäiseksi elokuvakerhoksi kuvaillun Projektion tarina täynnä. Jäljelle ei ole jäänyt esim. valokuvia eikä edes ohjelmalehtisiä.

Historian kannalta on tietysti harmillista, että rahastonhoitaja Hans Kutterin Projektio-arkisto tuhoutui. Kutter kertoi, että asiakirjat hävisivät ullakon siivouksessa jatkosodan lopulla 1944.

Göran Schildt kuitenkin epäili, että Kutter tuhosi arkiston itse sodan aikana, jottei poliisi mahdollisen kotietsinnän yhteydessä löytäisi mitään tulenarkaa aineistoa.

Projektio on siis jäänyt pieneksi arvoitukseksi. Arvoitus on myös se, mitä tekemistä Alvar Aallolla oli tällaisessa tehtävässä, miksi hänestä tuli elokuvakerhon puheenjohtaja.

Read More

Tuutelin tarina

Äskettäin edesmennyt Lieko Zachovalová oli pienenä mutta tärkeänä sivuhenkilönä myös ompelijatar Martta Koskisen elämässä. Elokuvaan ei Liekon osuus mahtunut, mutta kirjassani ”OMPELIJATAR – MARTTA KOSKISEN KUOLEMA JA ELÄMÄ” se kulkee monien muiden juonenkäänteiden rinnalla.

Martta oli hyvin perillä Liekon asioista ja tapasi tätä myös usein, varsinkin Hertta Kuusisen perheen asunnolla Messeniuksenkadulla ja myöhemmin jatkosodan aikana Topeliuksenkadulla. Isä Yrjö Leino oli vangittu joulukuussa 1940. Leinon morsian Hertta pidätettiin muutama päivä ennen jatkosotaa eikä voinut enää huolehtia ”holhokistaan”.

Liekon äiti Alli Simola oli eronnut Yrjö Leinosta jo muutaman avioliittovuoden jälkeen 1929. Samana vuonna äiti perusti kasvisravintolan Kansakoulukadulle, jossa asui tyttärensä kanssa. Lieko oli tuolloin kaksivuotias.

Elo-syyskuun vaihteessa 1941 Yrjö Leino siirrettiin Köyliön vankilasta satojen muiden poliittisten vankien kanssa Riihimäelle valmistautumaan lähtöön rintamalle Erikoispataljoonassa vaikka miinoja polkemaan jos ei muuhun suostuisi.

Martta kävi Riihimäen kasarmilla tapaamassa vanhaa toveriaan Viki Heikkistä ja siinä ohessa Yrjö Leinoa. Hertalle vankilaan kirjoitetussa kirjeessään hän kuvaili vierailuaan:

”Lieko oli myös siellä silloin. Se kaikki tuntui kuin unennäöltä, paljon tällä ajalla on tapahtunut, kaksi viikkoa sitten olivat Köyliössä ja nyt rintamalla. Pojat olivat muuten reippaita, eihän he muuta osaisikaan olla, oli vaan huvittavaa katsella kun he tuttavan tavatessaan nostivat lakkiaan epäsotilaallisesti.”

Read More

99 vuoden legenda

Virka-gallerian Toisinajattelijat -näyttelyn prologi, ensimmäinen paneeli, oli lyhyt ja ytimekäs.

Siinä lueteltiin määritelmiä vuoden 1918 tapahtumille. Se oli laitettava esille, että saisi edes aavistuksen siitä, miksi ompelijatar Martta Koskisesta tuli poliittinen naisvanki. Viime kädessä hänen elämäänsä ei voi ymmärtää ellei ymmärrä vuotta 1918.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Read More

Toisinajattelijoiden keskellä

Kun tekee elokuvan ja kirjan jälkeen saman aiheen tiimoilta vielä näyttelyn, saa väistämättä vastata lisäkysymyksiin.

Minulla ei ole vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin ”miksi?”. Kun tarjosin näyttelyä Helsingin kaupungin Virka-gallerialle, olin viimeistelemässä Ompelijatar-elokuvaani. Kirja oli siinä vaiheessa vasta kehitteillä.

Perusajatukseni oli kuitenkin selvä. Näyttely ei olisi Ompelijatar-näyttely, vaan yhteisön tarina. Martta Koskisen elämää tutkiessani perehdyin samalla kymmeniin muihin lähes vastaavanlaisiin elämiin, mutta niin elokuvan kuin kirjankin kohdalla on aina sidottu tiettyihin dramaturgian lakeihin. Näyttelyssä tila ja materiaali antavat ihmeellisen vapauden.

Kun kävijä saapuu Toisinajattelijat -näyttelyyn, Helsingin tutut paikat muuttuvat uudenlaisiksi, niitä katsoo uudesta näkökulmasta, ne voivat olla pelottavia, ahdistavia, paranoidi ilmapiiri valtaa. Mutta samalla siellä on kuvia, jotka kertovat nuoruudesta. Niiden kuvien kautta avautuu ainakin itselleni visio, että vaikka tuhansilla ihmisillä kyse oli työstä ja taistelusta, niin yhteisöllisyyden avulla elämä kuitenkin saattoi näyttäytyä välillä juuri sellaiselta kuin me haluamme omankin nuoruuden ajan muistaa: täynnä toiveita ja unelmia.

Virka-galleria (kuva: Patrik Rastenberger)

Kirjailija Anna Kortelainen piti avajaisissa sykähdyttävän puheen:

Arvoisa avajaisväki, parahimmat näyttelyntekijät, etenkin Ville!

Oletteko huomanneet, että kun perehdymme menneiden vuosikymmenten ja vuosisatojen radikaaleihin ihmisiin, ajattelemme monasti, että heissä on ajatonta tuttuutta. He jotka ovat ajaneet ihmisoikeuksia tai kansanvaltaa tai ilmaisuvapautta, tuntuvat sellaisilta ihmisiltä, joiden kanssa löytyisi paljon juteltavaa ja kysyttävää. Sen sijaan menneisyydessä mellastaneista konservatiiveista on tullut historian klovneja: miten kukaan onkaan voinut moisella traagis-koomisella tavalla vastustaa edistystä ja ihmisen asiaa?

Read More

Metsäretkipäivä

Tiistaina 12.4.2016 vietetään ensimmäistä Suomen lasten metsäretkipäivää. Mietin omia metsäkokemuksia ennen ja nyt. Juttu on julkaistu tapahtuman kotisivuilla. Veikko otti kuvan.

IMG_9962 kopio
Suhteeni metsään on tällainen kaupunkilaispojan metsäsuhde, ensisijaisesti esteettinen, kuten useimmilla suomalaisilla kaiketi. Lapsuudessa liikuin Herttoniemessä ja silloin monista paikoista muodostui itselle tärkeitä tukikohtia. Erityisesti muistan isot siirtolohkareet, kalliot, niiden halkeamat sekä tietysti kiipeilypuut. Sieltä sitä lähdettiin seikkailuun ja avartamaan maailmaa, usein jonkin roolihenkilön ”vaatteissa”.

Read More

Ompelijattarelle Jussi

Ompelijatar oli Jussi-ehdokkaana neljässä kategoriassa: paras dokumentti, paras käsikirjoitus (Ville Suhonen), paras leikkaus (Tuuli Kuittinen) ja paras äänisuunnittelu (Pietari Koskinen).

Tämä oli toinen kerta Jussien historiassa, kun dokumentilla on näin monta ehdokkuutta. Edellinen tapaus oli Jouko Aaltosen Kenen joukoissa seisot vuonna 2007. Dokumentille myönnetty ehdokkuus parhaasta käsikirjoituksesta on myös harvinaisuus; ensimmäisen kerran sen sai John Webster v. 2009 elokuvasta Katastrofin aineksiaJussi ja pojat

Kuten em. elokuville, myös tänä vuonna useasta ehdokkuudesta vain yksi realisoitui palkinnoksi. Parhaan dokumenttielokuvan Jussin jakaneet Riku Rantala ja Tunna Milonoff antoivat tekijöille ja elokuvalle #maximumrespect.

Palkinnonjaon voi katsoa täältä.

 

Ompelijatar voitti Tampereen elokuvajuhlilla

Ompelijatar

Ompelijatar on voittanut kotimaisen kilpailun Erikoispalkinnon Tampereen elokuvajuhlilla. Raadin mukaan

”Yhteiskunnalle vaaralliseksi luokitellun ja teloitetun Martta Koskisen tarina, kappale vaietuinta suomalaista historiaa, muotoutuu eheäksi ja tyylillä dramatisoiduksi teokseksi. Martan vakaumuksellisen kärsimystien ympärille rakentuu rikas kulttuurihistoriallinen kudos, kokonainen aikakauden kuva. Huoliteltu äänimaailma ja musiikki viimeistelevät puhuttelevan ja taitavasti käsikirjoitetun elokuvan.”

Lue lisää Tampereen elokuvajuhlien kotisivuilta.

Kuolemanrangaistuksesta

tolstoi 1Leo Tolstoi päiväsi kirjoituksensa 31. toukokuuta 1908. Kyseessä on pamfletti ”En voi vaieta! (Kuolemanrangaistuksen johdosta)”. Kahdeksankymppinen kreivi halusi sanoa viimeisen sanan.

Venäjällä/Suomessa oli eletty jo useita vuosia sekasortoisessa tilassa. Luokkayhteiskunnan ristiriidat kärjistyivät entisestään tappiollisen Japanin sodan synnyttämään katkeruuteen. Lakkoihin, mielenosoituksiin ja terroritekoihin valtiovalta vastasi kovalla kädellä. Talonpoikia ja torppareita, ns. vallankumouksellisia, hirtettiin, mestattiin, jatkuvasti.

Tolstoi otti tilanteen raskaasti. Harva yläluokkainen ryhtyi samaan aikaan julistamaan asialla, mutta anarkistinen pasifisti, kreivi Tolstoi, tiesi, että jos hän ei kirjoita nyt, hän ei kirjoita koskaan. Kahden vuoden kuluttua hän oli jo kuollut.

Kuolemantuomioissa Tolstoi nosti esiin muutaman keskeisen asian.

Read More